Asianosaiset
Toimenpidepyynnön tekijä
Ekometsätalouden liitto ry
Asianosaiset yritykset
Metsäliitto Osuuskunta
Stora Enso Oyj
UPM-Kymmene Oyj
Asian vireilletulo
Ekometsätalouden liitto ry pyysi 2.12.1998 Kilpailuvirastoa tutkimaan, onko metsäyhtiöiden raakapuun osto pystykauppaa suosivalla tavalla kilpailunrajoituslain vastaista. Liiton mukaan puukaupasta ja sitä koskevista korjuutöistä tulisi tehdä aina erilliset sopimukset.
Ekometsätalouden liiton tutkimuspyynnön pääkohdat ovat seuraavat:
- Kolme suurinta metsäyhtiötä Metsäliitto Osuuskunta, Stora Enso Oyj ja UPM-Kymmene Oyj (metsäyhtiöt) ostavat valtaosan Suomessa myytävästä raakapuusta ja huolehtivat kauppoihin liittyvästä puunkorjuutyöstä. Liiton mukaan kyse on metsäyhtiöiden yhteisestä määräävästä markkina-asemasta puukaupan ja korjuun markkinoilla.
- Liitto toteaa metsäyhtiöiden suosivan puunhankinnassa pystykauppaa, jolloin puuraaka-aineen hinta ja korjuukustannukset sidotaan yhteen. Tästä yhteishinnoittelusta johtuu, ettei metsänomistajalla puun myyntiä harkitessaan ole käytettävissään puuraaka-aineen ja korjuukustannusten todellista erikseen ilmoitettua arvoa.
- Kun puuraaka-aineen ja sen korjuun arvo ei ole erotettavissa toisistaan, puun myyjä ei voi vertailla eri korjuumenetelmiä ja niiden kustannuksia keskenään. Koska vertailu ei ole mahdollista, liiton mukaan metsäyhtiöt käytännössä estävät kilpailevien korjuumenetelmien ja uuden yritystoiminnan syntymisen metsäyhtiöiden korjuuketjujen rinnalle. Samalla estetään vapaa hinnanmuodostus puulle ja eri puutavaralajikkeille sekä rajoitetaan kilpailevan pienen ja keskisuuren puunjalostuksen mahdollisuutta ostaa metsänomistajilta tarvitsemiaan puutavaralajeja.
- Metsäyhtiöiden aiheuttama kilpailunrajoitus poistuu, kun metsäyhtiöt velvoitetaan laatimaan sekä itse puukaupasta että korjuutyöstä erilliset sopimukset.
Asian selvittäminen
Kilpailuvirasto pyysi asiasta lausunnon Maa- ja metsätaloustuottajien keskusliitto MTK ry:ltä (MTK) ja Koneyrittäjien liitto ry:ltä. Virasto vastaanotti MTK:n lausunnon 31.12.1998 ja Koneyrittäjien lausunnon 5.3.1999. Kilpailuvirasto pyysi 27.1.1999 asiasta selvitystä ja kannanottoa Metsäliitto Osuuskunnalta, Stora Enso Oyj:ltä ja UPM-Kymmene Oyj:ltä. Virasto sai selvityksen Metsäliitolta ja UPM-Kymmeneltä 26.2.1999 ja Stora Ensolta 2.3.1999. Ekometsätalouden liitto on toimittanut 28.6.1999 virastolle huomautuksensa metsäyhtiöiden antamista selvityksistä.
Kilpailuvirasto pyysi edellä mainitun lisäksi 10.1.2000 selvitystä neljältä metsänomistajien liitolta ja Suomen Sahat ry:ltä sekä Sahayrittäjät ry:ltä. Virasto sai selvityksen Etelä-Suomen metsänomistajien liitolta ja Etelä-Savon metsänomistajien liitolta 3.2.2000, Länsi-Suomen metsänomistajien liitolta 29.2.2000 ja Pohjois-Suomen metsänhoitoyhdistysten liitolta 1.3.2000 sekä Sahayrittäjät ry:ltä 3.2.2000 ja Suomen Sahat ry:ltä 12.2.2000. Lauri Vaara on Ekometsätalouden liiton asiantuntijana toimittanut 9.3.2000 virastolle kannanottonsa metsänomistajaliittojen ja sahayhdistysten antamista selvityksistä.
Markkinat
Tuotemarkkinat
Raakapuun markkinat
Relevantit tuotemarkkinat ovat metsäteollisuuden Suomesta ostaman raakapuun markkinat. Puukauppasopimukset Suomessa koskevat tukkipuun ja kuitupuun kauppaa, ja puutavaralajeina ovat mäntytykki/-kuitupuu, kuusitukki/-kuitupuu ja koivutuki/-kuitupuu. Muiden puulajien (esim. haapa) kauppa ei ole merkittävää raakapuun kaupan kokonaisuuden kannalta. Suomessa kaadetusta raakapuusta suurin osa on havupuuta, lehtipuun osuus on ainoastaan 10–15 % kokonaishakkuumäärästä.
Tukkipuun markkinoilla toimii ostajina kolmen suuren metsäyhtiön Metsäliiton, Stora Enson ja UPM-Kymmenen lisäksi lukuisa määrä erilaisia pieniä ja keskisuuria puunjalostusyrityksiä. Sitä vastoin kuitupuun ostossa markkinat ovat rajalliset, sillä kuitupuuta käyttävät raaka-aineena pääasiassa vain suuret metsäyhtiöt. Metsäliitto, Stora Enso ja UPM ostavat yli 80 % yksityismetsistä hakatusta puusta.
Metsäntutkimuslaitoksen (Metla) tilastojen mukaan vuonna 1998 markkinapuuta hakattiin 55 miljoonaa m³. Määrä oli noin kaksi miljoonaa kuutiometriä suurempi kuin edellisenä vuonna. Yksityismetsistä puuta korjattiin kaikkiaan 48,9 miljoonaa m³, josta pystykaupoin korjattiin 38,6 ja hankintakaupoin 10,3 miljoonaa m³. Hankintakauppojen osuus yksityismetsien puunkorjuusta oli 21 %. Edellisenä vuonna se oli 23 %. Lukumääräisesti hankintakauppojen osuus yksityismetsien kaupoista oli vuonna 1998 Metsäliitolla noin 56 %, Stora Ensolla noin 47 % ja UPM-Kymmenellä noin 46 %.
Korjuupalvelujen markkinat
Metsäteollisuus ja Metsähallitus korjasivat vuonna 1998 kotimaista raakapuuta 39,3 miljoonaa m³ ja toimittivat sitä tehtaille 48,2 miljoonaa m³. Korjuun ja tehdastoimitusten ero johtuu siitä, että esitetyt korjuuluvut eivät sisällä hankintakaupoin myytyä puuta. Puunkorjuukustannukset olivat yhteensä 1842 miljoonaa markkaa ja kaukokuljetuksen kustannukset 1558 miljoonaa markkaa.
Metsäntutkimuslaitoksen tilaston mukaan vuonna 1998 korjuussa käytettiin kuukausittain keskimäärin noin 1300 hakkuukonetta ja 1600 metsätraktoria. Luvut sisältävät yksityismetsien pystyhakkuiden, yhtiöiden ja Metsähallituksen hakkuiden sekä metsänhoitoyhdistysten korjuupalvelun kaluston. Metsäteho Oy:n mukaan puunkorjuun (pl. yksityismetsien hankintahakkuut) koneellistamisaste oli 91 %. Harvennushakkuissa 82 % ja päätehakkuissa 95 % korjattiin koneellisesti. Harvennushakkuiden koneellistamisaste oli viisi ja päätehakkuiden kaksi prosenttiyksikköä korkeampi kuin vuonna 1997 [1].
Korjuupalvelujen markkinoilla palveluja tarjosivat vuonna 1998 noin 1200 korjuuyrittäjää. Näiden lisäksi metsäyhtiöillä on omia korjuupalveluja, ja myös metsänhoitoyhdistykset tarjoavat korjuupalveluja metsänomistajille.
Markkinarakenne
Yksityishenkilöt omistavat metsistä 66 %, valtio omistaa 20 %, metsäyhtiöt 9 % ja kunnat, seurakunnat sekä muut yhteisöt loput 5 %. Yksityismetsien taloudellinen merkitys on suurempi kuin niiden osuus pinta-alasta, koska 70–80 % metsäteollisuuden käyttämästä kotimaisesta raakapuusta saadaan yksityismetsistä. Maanomistus on melko pienimuotoista ja pirstoutunutta, sillä yksityisten metsätilojen kokonaismääräksi arvioidaan 440 000 ja metsälön keskikooksi 26 hehtaaria.
Raakapuun ostajapuoli on keskittynyttä. Vuonna 1997 Metsäliitto, Stora Enso ja UPM-Kymmene ostivat noin 82 % kotimaisesta raakapuusta Suomessa.[2] Toisaalta on huomattava, että Metsäliitto on metsänomistajien omistama osuuskunta. Raakapuun markkinoita voidaan siis pitää oligopsonistisina[3]. Myyjien ja ostajien välistä eroa tasoittavat metsänhoitoyhdistysten tekemät valtakirjakaupat, joissa metsänhoitoyhdistys voi kilpailuttaa kerralla isomman erän metsänomistajilta keräämillään valtakirjoilla myytäviä leimikoita.
Vuosina 1995–1997 teollisuuspuun hakkuukertymä oli keskimäärin 53 miljoonaa m³ vuodessa. Kyseisestä määrästä 47 miljoonaa m³ saatiin teollisuuden ulkopuolisista yksityismetsistä sekä kuntien, seurakuntien ja muiden yksityisten omistamista metsistä, 4 miljoonaa m³ valtion metsistä ja loput vajaa 2 miljoonaa m³ teollisuuden omista metsistä.
Puukauppatavat
Yleisimmät kauppamuodot puukaupassa ovat pystykauppa ja hankintakauppa. Pystykaupassa puun myyjä luovuttaa metsänhakkuusopimuksessa ostajalle oikeuden tietyn ajan kuluessa hakkauttaa ja korjata puut sovitulta myyntikohteelta. Metsäyhtiöt maksavat myyjälle ostamastaan puusta hinnan, jota sanotaan kantohinnaksi. Tässä kaupassa korjuukustannuksista vastaa ostaja. Puuta ostavat yhtiöt käyttävät omaa korjuukalustoa tai hankkivat korjuupalvelun itsenäisiltä yrittäjiltä, jolloin korjuutyön hinnoittelu määräytyy yhtiöiden ja näiden sopimusyrittäjien välisillä sopimuksilla. Pystykaupassa kaupan kohteena on yleensä kaikki leimikossa oleva puu.
Hankintakaupassa puunostajat ostavat metsänomistajalta sovitut puumäärät sovitulle varastopaikalle toimitettuina. Tässä kauppamuodossa puunkorjuun ja metsäkuljetuksen kustannuksista vastaa puun myyjä. Myyjä voi tehdä korjuun itse tai hankkia sen esimerkiksi korjuualan yrittäjältä. Hankintakaupassa puun hintaa sanotaan hankintahinnaksi.
Annetut lausunnot
Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliitto MTK ry:n lausunto
MTK esittää lausunnossaan, että pystykauppakäytäntö ei anna metsänomistajille mahdollisuutta valita haluamaansa korjuu-urakoitsijaa. Kyseinen kauppatapa vaikeuttaa vaihtoehtojen kehittymistä korjuu- ja kuljetuspalveluissa sekä rajoittaa metsänomistajien omaehtoista raaka-aineen jalostusta. Lisäksi se rajoittaa alalla toimivien elinkeinonharjoittamista ja estää markkinoille pääsyä.
MTK:n mukaan metsäyhtiöt ovat mahdollisesti yhteisesti määräävässä markkina-asemassa puunhankinnan markkinoilla. MTK perustelee väitettä sillä, että yksittäiset metsänomistajat ja kuljetusyrittäjät saattavat olla sellaisessa riippuvuussuhteessa suurimpiin puunostajiin, joka täyttää määräävän markkina-aseman tunnusmerkistön. MTK:n mukaan metsäyhtiöiden menettelyä pystykaupan suosimisessa voidaan pitää myös kilpailunrajoituslain 9 §:n vastaisena.
MTK pitää metsäteollisuuden pystykauppakäytännölle esittämiä tehokkuusperusteluja riittämättöminä ottaen huomioon pystykaupan vaihtoehtoisia ja mahdollisesti tehokkaampia toimintatapoja poissulkevat vaikutukset.
MTK:n mukaan Kilpailuviraston tulee edellyttää, että puun myyjillä on niin halutessaan mahdollisuus saada puuerästään tarjous myös tienvarsi- tai tehdashintaan, jolloin hintojen ja eri puunkorjuutapojen vertailtavuus paranee. Mikäli metsäteollisuus kieltäytyy tästä, menettely tulee rinnastaa hankinnasta kieltäytymiseen. Lausunnon mukaan tällaiselle kieltäytymiselle ei ole riittäviä tehokkuusperusteita ja kieltäytymistä tienvarsi- tai tehdashinnan antamisesta on pidettävä kilpailunrajoituslain vastaisena.
MTK esittää, että tienvarsi- ja tehdashinnoittelun soveltaminen tulisi olla mahdollista myös hintaodotusneuvotteluiden yhteydessä. Liitto toteaa, ettei kilpailulainsäädännössä ole esteitä sille, että ns. hintaodotustaso ilmoitettaisiin sekä tienvarsihintana että tehdashintana.
MTK ei pidä Ekometsätalouden liiton esitystä siitä, että puukaupasta ja korjuutyöstä tehtäisiin aina erilliset sopimukset, perusteltuna eikä tehokkaalla tavalla ongelmaa ratkaisevana. Käytännössä pystykaupassa todellisia ja tulevaisuudessa toteutuvia korjuukustannuksia ei ostohetkellä välttämättä vielä tiedetä.
Stora Enso Oyj:n vastine
Stora Enso ilmoittaa vastineessaan, että suuret metsäyhtiöt kilpailevat keskenään yksityismetsien puusta Suomessa. Samoilla alueilla leimikoista kilpailee metsäyhtiöiden lisäksi useita paikallisia yrityksiä. Väitettä kolmen keskenään kilpailevan yhtiön yhteisestä määräävästä markkina-asemasta puukaupan ja korjuun markkinoilla yhtiö pitää paikkaansa pitämättömänä.
Yhtiö ilmoittaa ostavansa pystykaupan ohella hankintapuuta ja valmiina tienvarressa olevaa käteispuuta silloin, kun se ajankohdan ja laatuvaatimusten suhteen täyttää myös yhtiön tarpeet. Se ilmoittaa ostavansa esimerkiksi Metsähallitukselta ja yksityisiltä sahoilta niiden hankinnassa kertynyttä kuitupuuta tehtaalle tai kaukokuljetusreitin varteen toimitettuna.
Stora Enson mukaan vallitsevat puukauppatavat eivät ole esteenä kilpailevien korjuumenetelmien ja uuden yritystoiminnan syntymiselle. Yhtiö pyrkii kannustamaan kilpailevien korjuumenetelmien kehittämistä tavoitteena puunkorjuun tehokkuuden jatkuva nostaminen. Metsäkoneyrityksen pääomakustannukset ovat korkeat. Ympärivuotinen työ mahdollistaa investoinnit ajanmukaiseen konekalustoon ja laadukkaaseen työhön sekä kilpailukykyisiin yksikkökustannuksiin. Yhtiön puunhankintaa ei voi perustaa satunnaisten palvelujen varaan.
Korjuutyön ollessa välittömästi puun käyttäjän hallinnassa vakinaisen sopimuspohjaisen urakoinnin kautta voidaan raaka-aineen tulo tehtaille ajoittaa asiakkaan tilauksen mukaisesti. Asiakkaan tilaus voidaan antaa hakkuukoneelle reaaliaikaisena, jolloin metsässä saadaan asiakkaan mitoiltaan ja laadultaan haluamaa puutavaraa. Käytäntö antaa mahdollisuuden myös kuljetuskustannusten optimointiin. Näin syntyneistä kustannussäästöistä osa on voitu suunnata puun myyjän hyväksi pystykauppojen hinnoittelussa.
Käytännön puukauppatoiminnassa ei ole esiintynyt metsänomistajien taholta tarvetta määrittää erikseen korjuukustannuksia puutavaralajeittain. Yhtiö ei pidä hyväksyttävänä vaatimusta siitä, että puun ostaja velvoitettaisiin tarjoamaan yrittäjän puolesta korjuuta koskeva urakointitarjous leimikko- tai lohkokohtaisesti. Mikäli puun myyjä haluaa nimenomaan myydä leimikkonsa puut tai osan niistä hankinta- tai käteiskaupalla, hänellä on siihen mahdollisuus nykykäytännössäkin. Tällöin myyjä tekee korjuutyön itse tai käyttää siihen itsenäistä yrittäjää.
Stora Enso katsoo, ettei yhtiö ole puunhankinnassa Suomessa määräävässä markkina-asemassa. Yhtiön omaa puunhankintaa tehokkaampaa toimintatapaa, joka ottaisi asiakastehtaiden näkökohdat huomioon, ei ole toistaiseksi syntynyt kilpailtaessa kotimaisesta puusta eri metsäteollisuusyritysten kesken. Yhtiö on jatkuvasti valmis käymään kauppaa hankinta- ja käteiskauppamuodoilla silloin, kun se voidaan kytkeä tehtaiden raaka-ainetarpeeseen, eikä siitä aiheudu yhtiön omalle puunhankinnalle ylivarastojen myötä ylimääräisiä pääomakustannuksia tai laadun menetyksiä.
Stora Enso on vastaanottanut vuonna 1998 pystykauppapuuta 8 695 774 m³ ja hankinta- ja käteiskauppapuuta 1 673 096 m³ eli hankintakauppojen osuus on ollut 16,1 prosenttia. Hankintapuun osuus on vaihdellut hankintapiireittäin 10 ja 50 prosentin välillä.
Puun myyjä saa nykyisessä puukauppakäytännössä tarjouksen haluamastaan kauppamuodosta. Nykyisillä tehtaiden puunvastaanottojärjestelmillä ei ole kuitenkaan mahdollista ohjata yksittäisten pienten puuerien tehtaalle kuljetusta aikataulujen puitteissa ja hoitaa rationaalisesti maksuperusteita varten tarvittavaa puumäärän ja eräkohtaisen laadun määritystä. Nykyisessä pääasiassa pystykauppoihin perustuvassa käytännössä eräkohtainen puutavaran mittaus ja laadun määritys voidaan toteuttaa luotettavasti ja erittäin edullisesti korjuukoneissa olevalla elektroniikalla.
MTK:n esitys siitä, että yrityskohtaisiin puukauppaneuvotteluihin sisällytettäisiin myös korjuun hinnoittelu ”hintaodotuksena” ei ole yhtiön mielestä kilpailulainsäädännön eikä annetun poikkeusluvan mukaista. Menettely ei edistäisi teollisuuslaitosten puuhuollon turvaamista.
UPM-Kymmene Oyj:n vastine
UPM-Kymmene ilmoittaa vastineessaan, että se hankkii puuta koko Suomen alueelta lukuun ottamatta pohjoisinta Suomea. Kaikilla yhtiön hankinta-alueilla kilpailee vähintään kaksi suurista metsäyhtiöistä ja lisäksi alueittain vaihteleva määrä pk-sahoja ja muita yrittäjiä. Yhtiö katsoo, ettei sillä ole yksin eikä yhteisesti minkään muiden metsäyhtiöiden kanssa määräävää markkina-asemaa Suomen puukaupan, puun korjuun tai puun kuljetuksen markkinoilla.
Yhtiön mukaan se noudattaa puun ostoissaan menettelyä, jossa myyjälle hänen valintansa mukaan tehdään tarjous joko pysty- tai hankintakauppana. Yhtiö ei pidä tarkoituksenmukaisena tarjouksen antamista kaikista kaupoista erikseen kanto-, hankinta- ja tehdashintana.
UPM-Kymmene hankki vuonna 1998 yksityismetsistä puuta noin 13 miljoonaa m³. Määrä on yli puolet yhtiön käyttämästä puusta Suomessa. Hankintakauppojen osuus oli noin 13 % yksityismetsistä ostetusta puumäärästä ja niiden arvo oli noin 300 miljoonaa markkaa. Määrällisesti hankintakauppojen osuus yksityismetsien kauppaluvusta oli noin 46 %.
Yhtiön mukaan puunhankinnan lähtökohtana on tehtaiden asettamat vaatimukset. Näihin vaatimuksiin pystykauppajärjestelmä vastaa tällä hetkellä käytössä olevista järjestelmistä parhaiten. Hankintakauppojen ohjaaminen ja mukauttaminen tehtaiden tarpeisiin on huomattavasti vaikeampaa ja kalliimpaa. Yhtiö ilmoittaa, että se on tästä johtuen joutunut rajaamaan hankintakauppojen määrää tiettyyn osuuteen puunhankinnasta.
Hankintakaupalla korjattava puumäärä ei ole olennaisesti vähentynyt, mutta sen osuus koko korjattavasta puumäärästä on kuitenkin laskenut. Hankintakauppapuun suhteellisen osuuden pieneneminen on johtunut myös metsänomistajakunnan kaupunkilaistumisesta ja aikaisemmin runsaasti hankintakauppoja ja metsänhoitotöitä tehneen maanviljelijäväestön vähentymisestä ja ikääntymisestä.
UPM-Kymmene ei katso syyllistyneensä kilpailunrajoituslain vastaiseen sidontaan tai muuhun kilpailua rajoittavaan toimintaan tarjousmenettelyssään. Pystykauppajärjestelmän osuuden lisääntymiseen ovat syynä puunhankinnan tehokkuuden lisääminen, puunhankinnan ohjausjärjestelmän vaatimukset ja hankintakauppojen yleinen väheneminen. Yhtiö pitää toimenpidepyynnössä esitettyä velvoitetta, jossa jokaisesta puukaupasta annettaisiin tarjous erikseen kanto-, hankinta- ja tehdashintana, puunhankinnan ohjausta vaikeuttavana.
Yhtiö toteaa, että sen noudattama ostokäytäntö ei estä puutavaralajikohtaista kauppaa. Myyjällä on mahdollisuus valita, millä tavalla hän leimikkonsa myy. UPM-Kymmene tekee vuosittain lukuisia kauppoja paikallisten pienyrittäjien kanssa. Yhtiö katsoo näin parantaneensa pienyritysten toimintaedellytyksiä vähentämällä heidän tarvettaan omaan suoraan puunhankintaan.
UPM-Kymmene hankkii huomattavan osuuden kuitupuutarpeestaan ostamalla pk-sahojen haketta ja niille kertyvää kuitupuuta. Määrältään ostot ovat noin 30 prosenttia yhtiön ostamasta havukuitupuun määrästä. Näillä ostoilla on ratkaiseva merkitys pk-sahojen kannattavuudelle ja UPM-Kymmene tukee täten toiminnallaan myös muuta yrittäjyyttä ja elinkeinonharjoittamista.
Yhtiö katsoo, ettei sen noudattamat puukauppatavat rajoita muun puunjalostusteollisuuden syntymistä ja toimintamahdollisuuksia.
Metsäliitto Osuuskunnan vastine
Metsäliitto ilmoittaa vastineessaan, että väite kolmen suurimman metsäteollisuusyrityksen yhteisestä määräävästä markkina-asemasta puukaupan ja puun korjuun markkinoilla ei pidä paikkaansa. Metsäyhtiöiden välillä ei ole mitään pysyväisluontoisella tavalla organisoitunutta tai muuta yhteistoimintaa. Metsäliitto kilpailee muiden alalla toimivien yritysten kanssa puun ostoissa ja muissa palveluissa.
Väite puun hankinnan ja sen korjuun kytkemisestä ei pidä paikkaansa. Kauppamuoto sovitaan jokaisessa kaupassa erikseen. Myyjällä on mahdollisuus tarjota puitaan hankintakauppana, jolloin myyjä vastaa korjuutyöstä aihetuvista kustannuksista. Pystykaupassa korjuun järjestäminen jää ostajan hoidettavaksi ja silloin asia ei tältä osin kuulu myyjälle.
Pystykauppa on yleistynyt sen vuoksi, että ostaja pyrkii hankkimaan puuraaka-aineen itselleen liiketoiminnan kannalta edullisimmalla tuotantoketjulla. Puutavaraerien hinta määräytyy kulloinkin erikseen. Ratkaisevia asioita hinnan määräytymisessä ovat mm. toimitusaikataulu, laatu, mitat ja logistiset seikat. Esimerkiksi sahatavaran ja vanerin ensimmäinen jalostusvaihe tehdään jo tukkien katkonnassa hakkuun yhteydessä. Katkontapituudet ja läpimittavaatimukset tulevat asiakkailta. Puunhankintaketjun tulee pystyä reagoimaan nopeasti asiakkaiden tarpeiden muutoksiin.
Metsäliiton mukaan käytäntö on osoittanut, että pystykauppa on kustannustehokkuutensa vuoksi muodostunut yleisimmäksi kauppatavaksi. Hankintakauppa on menettänyt osuuttaan erityisesti sen vuoksi, että koneellinen puunkorjuu on kehittynyt tuottavuudeltaan ja kustannuksiltaan ihmistyötä edullisemmaksi, eikä yksittäisellä metsänmyyjällä ole mahdollisuutta investoida vaadittavaan korjuukalustoon. Lisäksi metsänomistajakunta on voimakkaasti kaupunkilaistunut, eikä hankintatyön edellyttämiä korjuuresursseja ole entisessä määrin käytettävissä.
Metsäliitto pitää metsäyrityksille asetettavaa vaatimusta erillisten sopimusten laatimisesta puukaupasta ja korjuutyöstä perusteettomana.
Väite siitä, ettei metsänomistaja voisi itse lajitella puuta ja markkinoida sitä tarvitseville, ei pidä paikkaansa. Metsänomistaja itse päättää, myykö ylipäänsä omistamaansa puuta, millä hinnalla, kenelle ja millä korjuutavalla. Mitään sellaista tekijää, joka vaikeuttaisi vaihtoehtojen kehittymistä korjuu- ja kuljetuspalveluissa tai rajoittaisi metsänomistajan omaehtoista raaka-aineen jalostusta ei ole olemassa. Myyjällä on aina mahdollisuus halutessaan tarjota puunsa hankintakauppana ja itse korjata puu metsästä tai järjestää korjuu käyttäen valitsemaansa korjuu-urakoitsijaa.
Pystykauppojen ja hankintakauppojen hintojen vertaileminen keskihintatilaston perusteella johtaa helposti harhaan. Pystykaupalla ostettavat leimikot ovat suuria ja järeäpuustoisia korjuukohteita. Hankintakaupat kohdistuvat sen sijaan pienehköihin harvennuskohteisiin, joiden korjuu on menetelmästä riippumatta kallista.
Metsäliiton toimintamalli on rakennettu pysty- ja tienvarsitoimituksin tapahtuvan hankintakaupan varaan. Metsäliiton puunostohinnasto on vuodesta 1992 lähtien perustunut tienvarsihinnoitteluun. Puun myyjä saa halutessaan laskelman tienvarsi- ja kantohinnasta tehdäkseen päätöksen hänelle sopivasta kauppamuodosta. Tehdashankinnan järjestäminen aiheuttaisi huomattavia lisäkustannuksia, joita ei kovassa kilpailutilanteessa voida edellyttää, etenkin kun hankintakauppaa käydään pystykaupan rinnalla jatkuvasti.
Hankintakauppojen osuus yksityismetsistä ostetusta puusta vuonna 1998 on vaihdellut hankinta-alueittain suuresti. Ostetusta puumäärästä hankintapuun osuus on ollut keskimäärin noin 28 prosenttia. Alueellisesti sen osuus on ollut 14–47 prosenttia. Puukauppojen määrässä hankintakauppojen osuus on ollut keskimäärin noin 56 prosenttia ollen hankinta-alueittain 46–63 prosenttia.
Koneyrittäjien liiton lausunto
Koneyrittäjien liitto toteaa lausunnossaan, että pystykaupan ja hankintakaupan hintaerojen vertailussa tulee ottaa huomioon kaupankäyntivolyymit. Korjuuyrittäjän myydessä palveluita 100.000 m³:n edestä tulisi yksikköhinnan olla eri suuruinen kuin esimerkiksi yksittäisessä 500 m³:n leimikon korjuussa.
Liiton mukaan korjuutyön hinnoittelu on harvojen ostajien toimesta vääristynyt ja se on painanut urakointihinnat alhaiseksi. Tämä on mahdollistanut sen, että nyt yksittäinenkin puun myyjä on voinut ostaa korjuupalvelua alhaiseen hintaan. Tällöin kauppaan ei ole kohdentunut niitä kustannuksia, jotka siihen tulisi kohdentaa ja jotka kohdentuisivat, jos laajamittaisesti siirryttäisiin leimikkokohtaisiin korjuusopimuksiin. Korjuun hinnoittelu on nykyisellään johtanut myös siihen, että koneyrittäjät ovat joutuneet subventoimaan harvennushakkuita, sillä niissä korjuun hinta ei ole kattanut sen kustannuksia. Koneyrittäjien mielestä tienvarsikaupan lisääminen edellyttäisi kokonaisuudessaan nykyistä toimivampaa puutavaralajikauppaa.
Koneyrittäjät esittävät, että metsätalouden eri osamarkkinoiden toimivuutta edesauttaisi julkisen tilastoinnin luominen puun tehdas- sekä korjuu- ja kuljetushinnoille. Tämä toisi markkinoille sen eri osapuolten kaipaamaa läpinäkyvyyttä.
Koneyrittäjät toteavat, että metsäteollisuuden puunkorjuusta tehdään puukaupasta ja korjuutyöstä käytännössä hyvin usein erilliset sopimukset. Metsäyhtiö tekee metsänomistajan kanssa sopimuksen hakkuuoikeudesta ja toisen sopimuksen yrittäjän kanssa korjuutyöstä. Vain hankintakaupoissa erillisten tuotteiden eli puun ja korjuun myyminen on sidottu yhdeksi kokonaisuudeksi.
Koneyrittäjien liiton mukaan markkinoiden toimivuutta edistäisi siirtyminen puutavaralajikauppaan, joka loisi toimintaedellytyksiä niin puuta jalostaville pk-yrityksille kuin puunkorjuuyrityksillekin toimia itsenäisinä toimijoina puumarkkinoilla. Tämä edellyttäisi määräävässä asemassa olevalle massa- ja paperiteollisuudelle asetettavaa velvollisuutta ottaa vastaan yleisesti käyttämäänsä raaka-ainetta myös muulta taholta kuin omalta hankintaorganisaatioltaan.
Metsänomistajaliittojen kannanotot
Etelä-Suomen metsänomistajien liiton kanta
Liitto toteaa vastauksessaan, että suurten puunostajien korjuu kattaa Suomessa noin 80 % koko puumäärästä. Joillakin alueilla tilanne on sellainen, että puun myyjällä ei ole käytännössä vaihtoehtoja, sillä ostajia on vain yksi. Liiton mielestä olisi tärkeää selvittää kuntakohtaisesti ostojen ja korjuun jakautuma eri ostajien välillä.
Liiton mukaan koneellisesti hakatuille suurille hankintapuuerille on vaikea löytää ostajaa. Yhtiöt haluavat ostaa tällaiset kohteet pystykaupalla. Tämä ilmenee myös siten, että hankintapuu hinnoitellaan niin alhaiseksi, ettei työtä kannata tehdä, vaan puu on järkevää myydä vain pystykaupalla.
Tilanne vaikeutuu vielä, jos puun myyjä haluaa myydä leimikosta tulevaa erikoispuuta esimerkiksi paikallisille pienyrittäjille tai muille ostajille. Tällainen toiminta kariutuu siihen, ettei leimikosta tulevalle muulle puulle löydy ostajaa. Yhtiöiden kauppaehdoissa on kirjattu esteitä tällaisten puuerien kaupalle: Yhtiö A: ”Kauppa sisältää koskemattomia puueriä”, yhtiö B: ”Kuitupuut, jotka tulevat leimikoista, joista menee puuta vientiin, eivät kuulu tämän sopimuksen piiriin”.
Hankintapuun osuus myydystä puumäärästä on Etelä-Suomen metsänomistajien liiton alueella laskenut 1990-luvun alun noin 28 %:sta alle 15 %:iin. Liiton mukaan kehitys on seurausta ostajien tietoisesta pyrkimyksestä pystykauppoihin. Käytännössä asia on hoidettu hankintapuun hinnoittelulla ja osittain kieltäytymällä ostajalle ”sopimattomien” leimikoiden ja puuerien ostoista.
Hankintahintojen ja kantohintojen ero on pienentynyt selvästi. Vuonna 1999 kuusitukissa ero oli alle 5 markkaa kuutiolta, mikä on vain murto-osa todellisista korjuukustannuksista. Viime vuosikymmenen alussa hintaero oli yli 35 markkaa kuutiolta.
Liiton mukaan suurilla puun korjaajilla on tällä hetkellä selkeä tavoite saada metsänhoitoyhdistysten puunkorjuupalvelu loppumaan ja saada näin tämä kilpailukokonaisuus pois markkinoilta. Edellä kuvatun menettelyn lisäksi yhtiöt pyrkivät puukaupan teknisillä yksityiskohdilla vaikeuttamaan metsänhoitoyhdistysten mahdollisuuksia korjata puuta. Liitto pitää yhtenä suurena ongelmana tulevaisuudessa myös pienten yrittäjien puun saannin vaikeutumista.
Etelä-Suomen metsänomistajien liitto ilmoittaa kannanotossaan yhtyvänsä MTK:n lausunnossaan esittämiin näkemyksiin.
Etelä-Savon metsänomistajien liiton kanta
Etelä-Savon metsänomistajien liiton mukaan sen alueella kolme suurinta metsäyhtiötä ostivat raakapuuta vuonna 1999 yli 80 % ostojen kokonaismäärästä. Yhtiöt haluavat tehdä lähinnä pystykauppaa. Etelä-Savossa hankintakaupan osuus on laskenut 16 %:iin, kun se 10 vuotta sitten oli vielä 27 %.
Pystykauppakäytäntö ei yleensä anna metsänomistajalle mahdollisuutta valita haluamaansa korjuu-urakoitsijaa. Tämä voi merkitä sitä, että korjuun laatu ja sitä kautta kaupan taloudellinen lopputulos on ostajan tekemistä valinnoista kiinni.
Pystykauppoihin voimakkaasti painottunut puukauppa rajoittaa puunmyyjien mahdollisuuksia myydä puutavaralajeja eri ostajille. Tämä tekee mahdottomaksi erikoispuutavaralajien tarkan hyödyntämisen laatumetsiköissä, koska kullakin erikoispuutavaralajilla kuten ratapölkky, pylväs, erikoistyvi ja parru on usein eri ostajat. Samalla pystykauppavaltainen kauppatapa vaikeuttaa ja estää erikoispuun markkinoita. Erikoispuun käyttöön perustuvia pk-sektorin yrityksiä on Suomessa ja Etelä-Savossa luonnottoman vähän johtuen siitä, ettei erikoispuuta ole markkinoilla merkittäviä määriä.
Liiton mukaan metsäyhtiöt voivat yhdessä olla määräävässä markkina-asemassa puunhankinnan markkinoilla. Tästä antaa viitteitä se, että hankintakaupalla myytävän puun hinnoittelu verrattuna pystykauppaan on muodostunut kohtuuttomaksi. Tämä korostuu varsinkin tukkipuun hinnoittelussa.
Etelä-Savon metsäkeskuksen alueella kanto- ja hankintahintojen ero oli vuonna 1999 tukkipuulajeilla 6–11 markkaa kuutiolta. Käytännössä tukin korjuukustannus ilman yhtiöiden yleiskuluja liikkuu 30–40 markan välillä. Vaikka hankintakaupalla ja pystykaupalla myydyt puuerät eivät olekaan täysin vertailukelpoisia, on selvää, ettei hankintakauppapuun hinnoittelu ole ollut yhdenvertaista pystykauppapuun hinnoittelun kanssa. Hankintakauppaa, joka mahdollistaisi monipuolisemman kilpailuttamisen korjuu mukaan lukien, syrjitään.
Hintaeron pienuutta on perusteltu pystykaupan logistisilla eduilla. On kuitenkin todennäköistä, ettei alle 20 %:n osuus hankintapuuta pysty aiheuttamaan merkittäviä logistisia menetyksiä. Tehdasmittaus ja uudet kuljetuksen ohjausjärjestelmät mahdollistavat entistä tehokkaamman pienempienkin puuerien käsittelyn ja hallinnan.
Etelä-Savon metsänomistajien liiton mukaan Kilpailuviraston tulisi edellyttää, että pystykauppatarjouksen saaneilla myyjillä olisi niin halutessaan mahdollisuus vaatia puuerästään tarjousta myös tienvarsi- tai tehdashintana, jolloin hintojen ja eri kauppamuotojen vertailtavuus paranisi. Samalla tulisi edellyttää, että pystykauppa- ja hankintakauppatarjousten eron tulisi perustua yhtiön todellisiin korjuukustannuksiin. Liitto pitää näitä toimenpiteitä välttämättöminä, jotta kilpailua sekä puunkorjuuseen että puutavaralajikauppaan maakunnissa saataisiin syntymään.
Länsi-Suomen metsänomistajien liiton kanta
Länsi-Suomen metsänomistajien liiton mukaan pystykaupan osuuden suuren kasvun puukaupassa on mahdollistanut 1980-luvun puolivälistä alkanut metsätöiden nopea koneellistaminen. Monissa maakunnissa hankintakaupan osuus on paininut yleiselle 20 %:n tasolle oltuaan 1980-luvun alkupuolella 50 %:n tasoa. Hankintakaupan osuuden pienenemiseen on vaikuttanut merkittävästi myös puunostajien harjoittama kauppojen ohjailu pystykaupan suuntaan.
Metsäyhtiöt ovat kehittäneet korjuuorganisaatioitaan pystykaupan pohjalta suuriin volyymeihin ja suoraviivaisiin korjuuratkaisuihin perustuvaksi. Puukaupassa ja siihen liittyvässä korjuussa puun myyjällä ei valinnan mahdollisuuksia käytännössä juuri ole. Ostajat vaativat myyntierien säilyttämistä kokonaisina, jolloin puutavaralajikauppa puukauppamuotona on käytännössä mahdotonta. Tämä on merkinnyt ongelmia myös pienjalostajille raaka-aineen saannissa.
Liiton mukaan ostajilta olisi edellytettävä myyjän halutessa hintatarjouksen antamista myös tienvarsihintana. Tienvarsihinnoittelu monipuolistaisi raakapuukaupan mahdollisuuksia ja edesauttaisi varsinkin kasvatuserien tuloa markkinoille.
Erilliset sopimukset puukaupasta ja korjuutyöstä eivät poista perusongelmia. Pystykaupassa on kyse hakkuuoikeuden myymisestä, johon on vaikea sitoa sopimusta tai tietoa tulevaisuudessa tapahtuvasta puun korjuusta.
Länsi-Suomen metsänomistajien liitto ilmoittaa kannanotossaan yhtyvänsä MTK:n lausunnossaan esittämiin näkemyksiin. Liitto esittää tienvarsi- ja tehdastoimitusten käytännön mahdollisuuksien avaamista puukaupassa. Se pitää tässä vaiheessa tärkeänä sitä, että puunmyyjä pyytäessään saisi tarjouksen pystyhintojen lisäksi myös tienvarsihinnoista.
Pohjois-Suomen Metsänhoitoyhdistysten liiton kanta
Pohjois-Suomen Metsänhoitoyhdistysten liiton mukaan kuitupuukaupassa ei ole toimivia markkinoita. Metsäteollisuuden keskittymisen seurauksena on syntynyt tilanne, jossa kolmen suurimman puunostajan yhteinen markkinaosuus kotimaisen puun ostoista on yli 85 %. Pohjois-Suomessa suurmetsäteollisuuden markkinaosuus lähentelee jo 90 %. Valtaosassa Pohjois-Suomea toimii käytännössä vain kaksi ja laajoilla alueilla vain yksi potentiaalinen kuitupuun ostaja. Kilpailun puuttumisen kielteiset vaikutukset näkyvät kuitupuiden menekki- ja hintaongelmina sekä metsänomistajien omatoimisen puunkorjuun ja hankintakauppojen määrän voimakkaana alenemisena. Vaikeuksissa ovat olleet myös itsenäiset sahat sivutuotteidensa kuten hakkeen markkinoinnissa.
Liiton mukaan puukaupan neuvottelukäytännöstä luopuminen on pahentanut tilannetta entisestään. Puukaupan sopimusjärjestelmillä on ollut puuntarjonnan ja -hinnan suhdannevaihteluita sekä suurmetsäteollisuuden määräävän markkina-aseman hyväksikäyttöä hillitsevä vaikutus.
Puukaupassa on viime vuosi toimittu ”vapailla markkinoilla”. Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa suurmetsäteollisuus on pitänyt puukaupan käynnissä tukkipuiden, varsinkin kuusitukkien hintoja nostamalla. Kuusitukkien hinnat on nostettu jopa yli pienten ja keskisuurten sahojen puustamaksukyvyn. Samanaikaisesti sellupuiden hinta on pidetty keinotekoisesti alhaalla. Näin suurmetsäteollisuus on voinut suvereenisesti hallita sellupuiden ja sen käyttöön tulevan sahojen hakkeen markkinoita.
Liiton mukaan suurmetsäteollisuus on lähes poikkeuksetta määräävässä markkina-asemassa puun myyjään nähden. Tästä syystä metsäteollisuuden on ollut varsin helppo ohjata puunmyyjien myyntikäyttäytymistä mieleisekseen. Suurmetsäteollisuuden tavoitteena on ollut päästä puun ostoissa lähes yksinomaan pystykauppoihin. Tavoitetta on toteutettu vinouttamalla pystykauppojen ja hankintakauppojen hintasuhde niin pieneksi, ettei leimikkokohtaiselle hankintakauppojen toteuttamiselle ole enää taloudellisia edellytyksiä.
Metsäteollisuus perustelee hankintakauppojen ja pystykauppojen hintojen välistä hintaeron supistumista mm. puunkorjuun tuottavuuden parantumisella ja tilastoitujen hintojen kirjautumisella erilaisista puueristä. Tosiasiassa metsäteollisuuden puunostostrategia perustuu pystykauppavaihtoehtoon, joka antaa vapaat kädet puunkorjuun toteuttamiselle.
Liitto toteaa, että käytännössä hankintakaupat tulevat kysymykseen lähinnä vain itsenäisten sahojen puunhankinnassa ja sellaisten yritysten puunhankinnassa, jotka toimivat itsenäisten sahojen tai muun itsenäisen puuteollisuuden puuhuollon alihankkijoina. Hankintakaupassa tuleva kuitupuu ja pienpuu on markkinoitava suurteollisuudelle ja senkin markkinointi kohtaa usein ongelmia.
Hankintakauppojen osuudet ovat pienentyneet koko maassa vuoden 1991 37,5 %:n tasosta viime vuoden 18,6 %:n tasoon ja Pohjois-Suomessa samana aikana 44,4 %:n tasosta 27,6 %:n tasoon.
Liitto pitää Pohjois-Suomen metsätalouden keskeisenä ongelmana metsien vajaakäyttöä. Metsäteollisuuden keskittyessä tilanne on entisestään huonontunut. Pohjois-Suomen metsien yhteenlaskettu reaalinen kertymätavoite on reilut 11 miljoonaa m³ vuodessa. Tätä nykyä metsien hakkuumahdollisuuksista jää käyttämättä yli 3 miljoonaa m³ vuodessa.
Toimenpide-ehdotuksena liitto esittää, että metsänomistajille tulisi antaa mahdollisuus puuraaka-aineen asiakaslähtöiseen jalostamiseen. Tämä tehostaisi itsenäisten sahojen ja muun mekaanisen puuteollisuuden raaka-ainehuoltoa sekä parantaisi metsien hakkuumahdollisuuksien hyödyntämistä. Lisäksi suurmetsäteollisuuden globalisoitumisen haitallisten vaikutusten torjumiseksi ja suomalaisen perhemetsätalouden toimintaedellytysten turvaamiseksi pitäisi metsänomistajien keskinäinen hintayhteistyö sallia, ja vielä puunmyyjille tulisi antaa reaaliset mahdollisuudet puun hankintakauppavaihtoehtoon sekä tienvarteen että tehtaalle.
Sahayrittäjät ry:n kannanotto
Sahayrittäjät ry:n jäsensahat ovat enimmäkseen pieniä kenttäsahoja ja sahalaitoksia, joiden vuosittainen raakapuun tarve on 350–25000 m³. Jäsensahat hankkivat puunsa pystykaupalla, hankintakaupalla ja myös välittäjien kautta.
Sahayrittäjien mukaan suuret integraattiteollisuuslaitokset pystyvät suurilla ostovolyymeillaan määräämään hyvin sen, millä tavalla raakapuukauppaa käydään. Sahaintegraatit haluavat saada kaiken puun pystykaupalla, koska se palvelee kokonaisvaltaisesti heidän tavoitettaan. Yhdistyksen mielestä raakapuun hankintahintojen pudottaminen lähelle pystykauppahintoja on kilpailun rajoittamista. Näin puukauppoja pystytään ohjailemaan enemmän pystykauppoihin. Tämä saattaa olla monopoliaseman väärinkäyttöä ja estää voimakkaasti piensahojen puuhuoltoa. Piensahat tuottavat varsin merkittävän osan maamme sahatavaramäärästä.
Sahayrittäjät esittää, että kaupankäynnin kehittämiseksi ja myös pienten sahojen puuhuollon turvaamiseksi olisi tärkeää erotella puun arvo ja metsäurakoinnin arvo, jotta voitaisiin selvästi määritellä mikä on hankittavan puun oikea arvo.
Suomen Sahat ry:n kannanotto
Suomen Sahat ry toteaa, että metsäteollisuuden tuotteiden markkinat ovat kokeneet melkoisen muutoksen 90-luvun aikana. Alhaisen jalostusasteen tuotteista on siirrytty entistä pidemmälle jalostettuihin asiakastuotteisiin. Toimitusketju tuottajalta kuluttajalle on lyhentynyt ja ajallisesti asiakkaan palvelunopeudesta on tullut kilpailuvaltti. Tämä kehitys on tullut toimintatavaksi myös sahateollisuudessa. Loppukäyttäjän lyhyelläkin ennakoinnilla muuttuvat tarpeet ja varastoinnin välttäminen edellyttää, että toimittaja pystyy nopeasti vastaamaan markkinoilla entistä erikoistuneempiin tarpeisiin.
Markkinamuutoksista johtuen sahateollisuudessa nähdään, että pystyäkseen vastaamaan kaikkina vuodenaikoina erilaisiin raaka-aineen mitta- ja laatuvaatimuksiin pitää merkittävä osa puuhuollosta tapahtua logistisista syistä pystykauppatavan muodossa. Samalla myös puumäärät ovat paremmin ohjattavissa kuin perinteisessä hankintakaupassa.
Yhdistyksen mukaan hankintakaupan vähäisestä osuudesta voidaan päätellä, että puukaupan suurilla toimijoilla on nähtävissä logistiikan lisäksi muitakin puukaupallisia intressejä. Ostamalla pystykaupalla voidaan samalla ostettavan erän eri puutavaralajeja hinnoitella mm. siten, että kovin hintakilpailu kohdistetaan tukkipuuhun ja kuitupuu vastaavasti saadaan puustamaksukykyyn nähden halvemmalla. Tämä kehitys on vahvistunut nyt, kun puumarkkinoilla ei ole minkäänlaista markkinaosapuolten välistä ”hintanäkemystä”.
Sahateollisuuden mukaan puumarkkinoiden toimiessa aidosti puutavaralajilähtöisesti pitäisi olla mahdollista logistisista syistä korjata puutavaraa pystykaupoin ja sen lisäksi maksimoida leimikoista saatava arvokas tukkiosuus käyttäen hyväksi koulutettuja yrittäjiä ja alan kehittynyttä tekniikkaa. Samalla pitäisi olla mahdollista, että sahateollisuus antaisi metsänomistajan markkinoitavaksi tienvarteen hankitun kuitupuun. Näin voitaisiin välttää mm. sellainen epäoikeudenmukainen kuitupuiden tehdashinnoittelu, jossa saha ei ole saanut maksamaansa kantohintaa ja kustannuksia vastaavaa korvausta.
Ekometsätalouden liiton/Lauri Vaaran kommentti em. kannanotoista
Lauri Vaaran mukaan kaikissa muissa Euroopan maissa puunkorjuun pääkoneita ovat maataloustraktorit. Ne voisivat Suomessakin vallata alaa erikoiskoneilta, jos yrittäjät pääsevät päättämään koneista. Metsäammattikunta ei näytä vieläkään hyväksyvän maataloustraktoreita. Niiden käyttö torjutaan pystykaupoilla niin tarkkaan, ettei kustannusvertailujakaan päästä tekemään.
Vaara toteaa, että kaikissa metsäammattimiesten kirjoittamissa vastineissa pystykauppa halutaan säilyttää. Metsäammattikunnalle pystykaupat ovat myös työllisyyskysymys. Muissa maissa yrittäjät tekevät korjuutyön, elleivät puunmyyjät tee sitä itse. Suomessakin yrittäjien tulo puunkorjuun ja metsänhoidon töihin uhkaisi ammattikuntaa työllistävien laitosten, yhtiöiden metsäosastojen ja metsänhoitoyhdistysten olemassaoloa.
Integraateille tukkien sahaus on leimikkokaupan tuoma rasite, jota ne joutuvat tekemään tukkien hävittämiseksi. Puolet tukkipuusta käytetään sellun raaka-aineeksi. Sahauksen taloudellinen merkitys on pieni, esimerkiksi Stora Enson liikevaihdosta vain 10 prosenttia (Talouselämä 31/99). Tästäkin voi päätellä teollisuuden väitteet asiakkaiden mittavaatimuksista ylikorostetuiksi, sillä ne eivät koske kuitupuuta.
Vaara ehdottaa harkittavaksi vaatimusta, että suurimpien yhtiöiden olisi ulkoistettava puunkorjuun, puunkuljetuksen ja metsänhoidon palvelut erillisten yritysten hoidettavaksi. Palvelut eivät ole puunjalostusyrityksen perusliiketoimintaa, vaan palveluja toisille yrityksille. Todellisten yrittäjien saaminen työpalvelujen myyntiin on välttämätöntä siksikin, että metsänhoitomaksuihin perustuva metsänhoitoyhdistysten rahoitus ei ole kestävällä pohjalla. Näköpiirissä on uhkakuva, että metsänhoidonkin palvelut siirtyvät yhtiöiden monopoliksi niillä jo ennestään olevan puunkorjuun monopolin rinnalle.
Päätös
Kilpailuoikeudellinen arviointi
Metsäyhtiöiden menettelytavat
Metsäyhtiöt pitävät pystykauppaa parhaana tapana hallita nykyaikaista puunhankintaprosessia. Niiden mukaan puunhankinnan lähtökohtana on tehtaiden asettamat laatu-, mitta- ja tuoreusvaatimukset. Prosessin hallinta perustuu siihen, että yhtiöillä on riittävät leimikkovarannot, joiden korjuun ne voivat aloittaa nopeasti asiakkailtaan tulevien tilausten mukaisesti. Tämän todetaan edellyttävän pitkäkestoisia sopimuksia korjuu- ja kuljetusyrittäjien kanssa ja urakointisopimusten mukaista yrittäjien työllistämistä.
Hankintakaupalla korjattava puumäärä ei ole viime vuosina olennaisesti vähentynyt. Sen osuus koko korjattavasta puumäärästä on kuitenkin laskenut. Hankintapuun osuuden vähentymiseen on useita syitä. Metsäyhtiöiden mukaan hankintakauppapuun ohjaaminen ja mukauttaminen tehtaiden tarpeisiin on vaikeampaa ja kalliimpaa kuin pystykauppapuun. Hankintakauppojen suhteellinen väheneminen on seurausta myös korjuutekniikan ja korjuukaluston kehittymisestä. Tilanteeseen on vaikuttanut lisäksi metsänomistajakunnan kaupunkilaistuminen ja metsätöitä tehneen maanviljelijäväestön vähentyminen ja ikääntyminen.
Vuonna 1998 hankintakauppojen keskimääräinen osuus puumäärästä on ollut Metsäliitossa noin 28 %, Stora Ensossa 16 % ja UPM-Kymmenessä 13 %. Puukauppojen lukumäärästä hankintakauppojen osuus on suuri, 46–56 %. Tämä johtuu siitä, että hankintakaupoissa kauppakohtaiset puumäärät ovat yleensä pieniä. Vaihtelut hankinta- ja pystykauppojen suhteellisessa jakautumassa hankinta-alueiden välillä ovat kaikissa yhtiöissä hyvin suuria.
Metsäyhtiöt ilmoittavat noudattavansa ostoissaan menettelyä, jossa puun myyjälle tehdään hänen valintansa mukaan tarjous joko pysty- tai hankintakauppana. Yhtiöiden mukaan myyjä voi itse päättää millä kauppamuodolla, millä hinnalla ja kenen kanssa hän puukaupan tekee. Yhtiöille pystykauppa on ensisijainen kauppamuoto, mikä näkyy hankintahinnan ja pystykauppahinnan hintaerossa. Hankintakaupalla myytävän puun hintaero verrattuna pystykauppapuuhun on viime vuosina pienentynyt huomattavasti varsinkin tukkipuussa. Metsäntutkimuslaitoksen tilastojen mukaan hintaero vuonna 1985 on ollut tukkipuutavaralajeilla keskimäärin 30–37 markkaa kuutiometriltä. Vuonna 1998 se on ollut noin 6–14 markkaa kuutiometriltä. Kuitupuussa hintaero on suurempi, vuonna 1985 noin 69–76 markkaa kuutiometriltä ja vuonna 1998 noin 55–66 markkaa kuutiometriltä. Kauppatapoja verrattaessa tällä hintaerolla tulisi kattaa puun korjuukustannukset.
Raakapuun korjuun yksikkökustannukset ovat olleet Metlan tilaston mukaan vuonna 1998 keskimäärin 47 markkaa kuutiometriltä. Vaikka hankintakaupalla ja pystykaupalla myydyt puuerät eivät olekaan suoraan vertailukelpoisia, johtuen mm. leimikkojen koosta ja laadusta, on arvioitavissa, ettei hankintakauppojen ja pystykauppojen hinnoittelu ole ollut kustannusrakenteisesti yhtenevää.
Metsäyhtiöiden mielestä nykyiset puukauppatavat eivät estä puun myyjiä tekemästä vertailua eri korjuumenetelmistä ja niiden kustannuksista. Myyjillä on mahdollista saada hintaa koskevaa informaatiota puun ostajien lisäksi mm. metsänhoitoyhdistyksistä ja korjuuyrittäjiltä. Monin paikoin myös metsänhoitoyhdistykset tarjoavat kilpailevia hankintapalveluita. Yhtiöt pitävät perusteettomana vaatimusta, että ne velvoitettaisiin tekemään jokaisessa pystykaupassa erilliset sopimukset itse puukaupasta ja korjuutyöstä. Pystykaupassa puukauppa on myyjän ja yhtiön välinen asia ja korjuu on yhtiön ja korjuuyrittäjän välinen asia.
Määräävä markkina-asema
Kilpailunrajoituslain säännökset
Määräävä markkina-asema määritellään kilpailunrajoituslain 3 §:n 2 momentissa, jonka mukaan
Määräävä markkina-asema katsotaan olevan elinkeinonharjoittajalla tai elinkeinonharjoittajien yhteenliittymällä, jolla koko maassa tai tietyllä alueella on yksinoikeus tai muu sellainen määräävä asema tietyillä hyödykemarkkinoilla, että se merkittävästi ohjaa hyödykkeen hintatasoa tai toimitusehtoja taikka vastaavalla muulla tavalla vaikuttaa kilpailuolosuhteisiin tietyllä tuotanto- tai jakeluportaalla.
Kilpailunrajoituslain 7 § mukaan
Elinkeinonharjoittajan tai näiden yhteenliittymän määräävän markkina-aseman väärinkäyttö on kielletty. Väärinkäyttönä pidetään muun ohella
liikesuhteesta pidättäytymistä ilman asiallista syytä
hyvään kauppatapaan perustumattomien asiakkaan toimintavapautta rajoittavien liikesuhteen ehtojen käyttämistä;
yksinmyynti- tai yksinostosopimusten käyttämistä ilman erityistä syytä;
kohtuuttoman tai kilpailun rajoittamista ilmeisesti tarkoittavan hinnoittelukäytännön soveltamista; tai
määräävän markkina-aseman hyväksi käyttämistä muiden hyödykkeiden tuotantoa tai markkinointia koskevan kilpailun rajoittamiseksi.
Lain esitöissä (HE 148/1987) tarkennetaan, mitä tarkoitetaan elinkeinonharjoittajien yhteenliittymällä. Se on markkinoilla yhtenäisesti toimiva elinkeinonharjoittajien ryhmä, jonka yhteistoiminta on organisoitunut tavalla, jota ei voida pitää täysin väliaikaisena. Esitöiden mukaan yhteenliittymän mainitsemisella pyritään selventämään sitä, että määräävä markkina-asema voi tietyissä tilanteissa olla yhteisesti useammalla kuin yhdellä elinkeinonharjoittajalla. Yhteenliittymän luonnetta selvennetään toteamalla, että elinkeinonharjoittajien yhteenliittymänä on pidettävä erilliseksi oikeushenkilöksi organisoitua kartellia tai toimialayhdistystä tai osapuoltensa myyntikonttorina tai vastaavana yhteisenä edustajan toimivaa elintä. Myös oikeuskelpoisuutta vailla oleva yhteenliittymä voi kuulua määritelmän soveltamisalaan. Esitöissä todetaan, että elinkeinonharjoittajien yhteenliittymänä voidaan pitää myös vakiintunutta yhteistä toimintalinjaa noudattavaa elinkeinonharjoittajien ryhmää, jos niiden voidaan osoittaa toimivan yhteisessä tarkoituksessa ja yhdessä vahvistetuin menettelymuodoin. Pelkkä käyttäytymisen yhdenmukaisuus esimerkiksi oligopolistisessa markkinarakenteessa ei kuitenkaan ole riittävää, vaan säännöksessä tarkoitetun yhteenliittymän olemassaolo edellyttää tietoista ja suunnitelmallista yhteistoimintaa.
Esitöissä todetaan vielä, että elinkeinonharjoittajien yhteenliittymä kuuluu säännöksen piiriin vain, jos sen toiminta on sen laatuista, että se voi täyttää säännöksessä asetetut aineelliset tunnusmerkit. Tämä edellyttää sitä, että yhteenliittymä valvoo tai järjestelee jäsentensä käyttäytymistä markkinoilla, eli että se on luonteeltaan kartellin, toimialayhdistyksen tai myyntiyhdistyksen kaltainen.
Määräävän markkina-aseman selvittämisessä arvioidaan elinkeinonharjoittajan asemaa hyödykkeen kysynnässä tai tarjonnassa. Määräävässä markkina-asemassa olevan elinkeinonharjoittajan tulee olla riippumaton muista alalla toimijoista. Elinkeinonharjoittajan asema on niin vahva, ettei sen tarvitse kiinnittää huomiota kilpailijoiden, tavarantoimittajien tai asiakkaiden reaktioihin. Vastaavasti nämä ovat eri tavoin riippuvaisia määräävässä markkina-asemassa olevasta elinkeinonharjoittajasta.
Määräävä markkina-asema edellyttää, että yrityksellä on merkittävä vaikutusmahdollisuus hyödykkeen hintatasoon tai muihin toimitusehtoihin. Merkittävä vaikutusmahdollisuus tarkoittaa, että määräävässä asemassa oleva yritys ohjaa hintojen tai muiden toimitusehtojen kehitystä muiden alalla toimijoiden joutuessa seuraamaan määräävässä asemassa olevan yrityksen päätöksiä.
Määräävän markkina-aseman arviointi
Kilpailuviraston nyt tekemässä selvityksessä tai aikaisemmissa selvityksissä[4] ei ole saatu osoitusta siitä, että jokin kolmesta suuresta metsäyhtiöstä olisi määräävässä markkina-asemassa puunhankinnan tai puunkorjuun markkinoilla koko maassa tai jollakin tietyllä alueella. Selvitysten kohdealueilla toimi yleensä vähintään kaksi suurista metsäyhtiöistä ja niiden lisäksi paikallisia puunostajia. Metsäliitto, Stora Enso ja UPM-Kymmene eivät voi toimia markkinoilla riippumattomasti muista alalla toimijoista, eikä niistä kukaan yksinään kykene siinä määrin ohjaamaan raakapuun tai korjuupalvelujen hintoja tai muita toimitusehtoja, että jollain niistä voitaisiin katsoa olevan kilpailunrajoituslain 3 §:n 2 momentin kohdassa tarkoitettu määräävä markkina-asema raakapuun tai korjuupalvelujen ostajina.
Kilpailuvirasto toteaa kuitenkin, että vaikka pääsääntöisesti Suomessa toimii markkinoilla vähintään kaksi merkittävää raakapuun ostajaa, niin yksittäistapauksissa jokin metsäyhtiöistä saattaa paikallisesti olla määräävässä markkina-asemassa. Mikäli tällaisia paikkakuntakohtaisia markkinoita tulee viraston tietoon, tulee tilannetta määräävän markkina-aseman suhteen tarkastella näillä rajoitetuilla alueilla erikseen.
Kilpailuneuvosto on pitänyt yhteisen määräävän markkina-aseman arviointiperusteena yhtiöiden toimintaa yhdenmukaisen liiketoimintastrategian mukaan ja yhtenäisenä taloudellisena yksikkönä (Alfons Håkans Oy ja Finntugs Oy 29.6.2000, Dno 23/359/98).
Rooman sopimuksen 82 artiklassa puolestaan puhutaan ”yhden tai useamman yrityksen” määräävän aseman (joint dominant position tai collective dominance) väärinkäytöstä. Komissio on katsonut, että yhteisen määräävän markkina-aseman syntymiseksi [5] on välttämätöntä joskaan ei riittävää, että yritysten välillä ei ole todellista kilpailua. Vaikka komission mukaan kilpailun puuttumisen osoittamiseksi riittää markkinoilla vallitseva oligopolitilanne, ei se sinänsä riitä yhteisen määräävän markkina-aseman syntymiseksi. EU:n tuomioistuimen ratkaisuissa on katsottu, että yhteinen määräävä markkina-asema syntyy todennäköisemmin keskittyneillä markkinoilla, joilla on lisäksi muita kilpailua rajoittavia piirteitä. Tällaisina tekijöinä on pidetty mm. homogeenisia tuotteita, läpinäkyvää hinnoittelua, korkeita alalletulon esteitä, vakaata tai laskevaa kysyntää, teknisen kehityksen puutetta, alalla toimivien yritysten yhtenäistä kustannusrakennetta sekä tuottajien välisiä yhteyksiä[6].
Suomalaisilla raakapuun hankinnan markkinoilla on useita piirteitä, joiden voidaan katsoa viittaavan yhteisen määräävän markkina-aseman olemassaoloon. Valtakunnallisesti kolme suurinta metsäyhtiötä ostavat yli 80 % raakapuusta, ja kuitupuun osalta osuus on vielä suurempi, koska sahojen ostama kuitupuu päätyy useimmiten kuiduttavan teollisuuden käyttöön myynnin tai vaihtokauppojen seurauksena. Alan hinnoittelu on hyvin läpinäkyvää, ja hintatiedot alueittain eriteltyinä ovat saatavissa julkisista tilastoista noin viikon viiveellä. Metsäteollisuudessa alalle tulon esteet ovat huomattavat johtuen vaadittavista pääomista ja rajallisista raaka-ainevarannoista. Metsäyhtiöillä on yhtenäinen kustannusrakenne johtuen raaka-aineen hintojen yhtäläisyydestä ja teollisuuden luonteesta massatuotteiden valmistajana. Lisäksi metsäyhtiöillä on raakapuun hankintaan liittyen kiinteitä yhteyksiä, yhtiöt mm. vaihtavat keskenään hankkimaansa raakapuuta, ja yhtiöillä on yhteisesti omistettuja yrityksiä esimerkiksi selluntuotannossa.
Raakapuun markkinoilla on kuitenkin myös kilpailua lisääviä piirteitä. Johtuen metsäteollisuuden huomattavista investoinneista, raaka-aineen jatkuva ja turvattu saatavuus on keskeinen tekijä investointien hyödyntämisessä. Nykyisten tuotantolaitosten vaatima raakapuun tarve ylittää jopa Suomesta saatavilla olevan tarjonnan, joten metsäteollisuusyritykset joutuvat kilpailemaan saatavilla olevasta raakapuusta. Suomessa toimii lisäksi useita keskisuuria ja pieniä sahoja, jotka ovat mukana kilpailemassa tukkipuusta ja tukkipuuvaltaisista leimikoista. Suomalaisista metsistä valtaosa on yksityisten metsänomistajien omistuksessa, ja näistä huomattavalle osalle metsästä saatava tulo on lisätuloa eikä pääasiallinen tulonlähde. Metsänomistajilla on siten mahdollisuus joko pidättäytyä myynnistä kokonaan tai ajoittaa myyntinsä ajankohtaan, jolloin heidän mielestään hintataso on riittävä. Metsänomistajien valinnan mahdollisuus rajoittaa metsäyhtiöiden mahdollisuuksia vaikuttaa yksipuolisesti raakapuun hintatasoon. Metsänhoitoyhdistysten mahdollisuus kilpailuttaa ostajat valtakirjakauppojen yhteydessä vahvistaa omalta osaltaan metsänomistajien asemaa ja lisää alan kilpailullisuutta.
Kilpailuvirasto ei ole löytänyt näyttöä siitä, että Metsäliitto, Stora Enso ja UPM-Kymmene harjoittaisivat raakapuun hankinnassa ja korjuupalvelujen ostossa suunnitelmallista ja tietoista yhteistoimintaa. Sen sijaan yhtiöt joutuvat kilpailemaan keskenään raakapuun ostossa. Selvityksessä ei voitu todeta, että metsäyhtiöt toimisivat puun hankinnassa tai puunkorjuussa kilpailunrajoituksista annetun lain 3 §:n 2 momentin tarkoittamana yhteenliittymänä. Markkinatilanteen kokonaisarvio ei myöskään tue väitettä, että metsäyhtiöillä olisi näillä markkinoilla EY-oikeudessa tarkoitettu yhteinen määräävä markkina-asema.
Koska metsäyhtiöillä ei ole todettu määräävää markkina-asemaa puukaupan ja puunkorjuun markkinoilla, ei pystykauppamenettelyyn voi siten liittyä määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä. Näin ollen yhtiöiden menettelyä ei voida arvioida kilpailunrajoituksista annetun lain 7 §:n perusteella.
Epäilty kilpailun rajoittaminen ja sen vahingolliset vaikutukset
Kilpailunrajoituslain 9 §:n mukaan
kilpailunrajoituksella, joka ei ole 4–7 §:n perusteella kielletty, katsotaan olevan vahingollisia vaikutuksia, jos se terveen ja toimivan taloudellisen kilpailun kannalta sopimattomalla tavalla vähentää tai on omiaan vähentämään tehokkuutta elinkeinoelämän piirissä tai estää tai vaikeuttaa toisen elinkeinon harjoittamista.
Säädöksessä mainitaan kaksi vahingollisuuden perustetta, tehokkuuden väheneminen ja elinkeinotoiminnan vaikeutuminen. Lain esitöissä (HE 148/87) tarkennetaan vahingollisten vaikutusten käsitettä toteamalla, että kilpailun rajoittuminen tai keskittynyt markkinarakenne ei itsessään ole vahingollista, mikäli kilpailua voidaan kuitenkin pitää toimivana ja kyse ei ole menettelystä, jota on pidettävä epäterveenä. Säännöksessä mainittu ”sopimaton tapa” tarkoittaa, että kilpailunrajoituksen hylättävyyden edellytyksenä on se, ettei sillä ole hyväksyttävää syytä. Kilpailunrajoituksella ei ole vahingollisia vaikutuksia, jos sillä on peruste, jota voidaan pitää sopivana terveen ja toimivan kilpailun näkökulmasta.
Kilpailuneuvosto on päätöksessään Otava vs. Lukiolaisten kirjakauppa (21.6.1999, Dno 7/359/97) todennut, että väärinkäyttöperiaatteen soveltaminen edellyttää, että kilpailunrajoituksella on käytännössä todettu olevan vahingollisia vaikutuksia ja todetut vaikutukset ovat terveen ja toimivan taloudellisen kilpailun kannalta sopimattomia. Huomiota kiinnitetään rajoituksen vaikutuksiin ja sillä tavoiteltuihin päämääriin.
Tutkimuspyynnössä ja asiasta annetuissa vastineissa on tuotu esiin useita vahingollisia vaikutuksia, joiden katsotaan olevan seurausta metsäyhtiöiden harjoittamasta käytännöstä ostaa enemmistö raakapuusta pystykauppana. Tutkimuspyynnössä katsotaan, että pystykaupassa puuraaka-aineen ja korjuun kustannukset sidotaan yhteen, jolloin myyjällä ei ole mahdollisuutta vertailla eri korjuutapojen kustannuksia keskenään. Tästä on seurauksena vaihtoehtoisten korjuumenetelmien ja uuden yritystoiminnan syntymisen estyminen. Maa- ja metsätaloustuottajien keskusliitto MTK esittää lausunnossaan, että pystykauppa vaikeuttaa vaihtoehtojen kehittymistä korjuupalveluissa ja rajoittaa metsänomistajien omaehtoista raaka-aineen jalostusta. Lisäksi se rajoittaa alalla toimivien elinkeinonharjoittamista ja estää markkinoille pääsyä. Koneyrittäjien liiton vastineessa todetaan, että korjuutyön hinnoittelu on harvojen ostajien toimesta vääristynyt ja painanut urakointihinnat alas. Toisaalta mainitaan, että pystykaupoissa ostaja usein tekee korjuutyöstä erillisen sopimuksen korjuuyrittäjän kanssa, kun taas hankintakaupassa puun ja korjuun myyminen on sidottu yhdeksi kokonaisuudeksi. Metsänomistajien liittojen vastineissa esitetään, että hankintapuu hinnoitellaan pystykaupoissa niin alhaiseksi, ettei metsänomistajan kannata hoitaa puun korjuuta itse. Tämän seurauksena metsänomistaja ei voi valita haluamaansa korjuutapaa tai -urakoitsijaa, joten korjuun laatu on ostajan tekemistä valinnoista kiinni. Lisäksi pystykauppa rajoittaa myyjien mahdollisuutta myydä eri puutavaralajeja eri ostajille, joka taas vaikeuttaa puutavaralajikohtaisien markkinoiden syntymistä. Tästä on seurannut pienjalostajille ongelmia raaka-aineen saannissa. Suomen Sahat ry:n vastineessa esitetään, että ostamalla raakapuun pystykaupalla metsäyhtiöt pyrkivät logististen etujen lisäksi vaikuttamaan eri puutavaralajien hinnoitteluun suuntaamalla hintakilpailun tukkipuuhun. Sahayrittäjät ry katsoo, että hankintahintojen ja pystykauppahintojen välisen eron pienentämisellä metsäyhtiöt pyrkivät lisäämään pystykauppoja, joka taas estää piensahojen puuhuoltoa.
Metsäyhtiöt ovat vastineissaan ilmoittaneet antavansa myyjälle tarjouksen tämän valinnan mukaan joko pysty- tai hankintakaupasta. Lisäksi yhtiöt ovat selvittäneet syitä pystykauppatavan vallitsevaan asemaan ja yleistymiseen. Puunhankinnan lähtökohtana ovat tehtaiden asettamat vaatimukset, jotka edellyttävät puunhankinnalta lisääntynyttä tehokkuutta. Syitä lisääntyneisiin tehokkuusvaatimuksiin ovat mm. puunhankinnan kasvaneet volyymit ja käyttöpisteiden lukumäärän kasvu, tuotemarkkinoiden kiristyneet laatuvaatimukset ja siitä johtuva raaka-ainevaatimusten tiukentuminen, pääoman kiertonopeuden parantaminen varastointikustannusten minimoinnilla sekä kokonaistuotekustannusten vähentäminen. Ostajat pyrkivät hankkimaan puuraaka-aineen liiketoiminnan ja jatkojalostuksen kannalta edullisimmalla tavalla. Toiminnan vaatimukset edellyttävät korjuuyrittäjiltä edistyneellä teknisellä automatiikalla varustettuja koneita, joiden hankkiminen on mahdollista vain riittävän suurilla korjuumäärillä. Metsänomistajakunnan ikääntyminen ja kaupunkilaistuminen ovat myös vaikuttaneet siihen, että metsänomistajat yhä enemmän haluavat jättää korjuun ostajan huolehdittavaksi.
Yhtiöt ovat saamiensa hyötyjen lisäksi listanneet vastineissaan etuja, joita pystykaupasta koituu puun myyjälle. Pystykaupassa myyjä saa tarjoushetkellä varman tiedon puutavaralajien yksikköhinnoista ja välttyy korjuukustannusten arviointiriskiltä. Ostaja myös sitoutuu kaiken leimikossa olevan puun ostamiseen. Pystykaupassa myyjä vapautuu metsälain mukaisista tiukoista ympäristövastuista, jotka siirtyvät hakkuuoikeuden mukana ostajalle. Korjuun kustannustehokkuuden ansiosta saavutetaan tehokkuus- ja kustannussäästöjä, jotka parantavat teollisuuden puustamaksukykyä ja hyödyttävät näin puun myyjiä.
Yhtiöt ovat esittäneet näyttöä siitä, että puun korjuu ja kuljetus on Suomessa erittäin tehokasta.[7] Tämän katsotaan olevan seurausta paitsi korjuumenetelmien voimakkaasta kehittymisestä myös korjuuketjun hallinnasta metsästä tehtaalle.
Suomen sahat ry:n vastineessa todetaan sahateollisuuden kannan olevan, että merkittävän osan puuhuollosta tulee tapahtua logistisista syistä pystykauppatavan muodossa, jotta kaikkina vuodenaikoina voitaisiin vastata erilaisiin raaka-aineen mitta- ja laatuvaatimuksiin ja jotta puumäärät ovat paremmin ohjattavissa.
Koska kolmella suurella metsäyhtiöllä ei ole todettu olevan määräävää markkina-asemaa yksin tai yhdessä raakapuun ostossa tai korjuussa, tulevat niiden käyttämät kauppatavat ja raakapuun hinnoittelu arvioitavaksi kilpailunrajoituslain 9 §:n nojalla. Lain 9 § eroaa 7 §:n määräävän markkina-aseman väärinkäytön kiellosta erityisesti siinä, että menettelyn kieltäminen edellyttää vahingollisten vaikutusten toteamista.
Kilpailuvirasto toteaa, että raakapuun ostaminen pystykaupalla saattaa joissakin tapauksissa olla puun myyjien, korjuuyrittäjien tai sahateollisuuden kannalta haitallista ja vaikuttaa vahingollisesti niiden toimintamahdollisuuksiin markkinoilla. Erityisesti tämä saattaa ilmetä valintamahdollisuuksien kaventumisena eri menettelytapojen välillä. Esitettyjen selvitysten perusteella ei kuitenkaan Kilpailuviraston käsityksen mukaan voida todeta, että kyseisiä esitettyjä vahingollisia vaikutuksia merkittävässä määrin esiintyisi markkinoilla, tai että ne johtuisivat nimenomaan pystykaupan käytöstä kauppatapana. Osa esitetyistä vahingollisista vaikutuksista on enemmänkin seurausta raakapuukaupan rakenteessa ja puunjalostusteollisuudessa tapahtuneista muutoksista, jotka edellyttävät muuttuvia toimintatapoja säilyäkseen kilpailukykyisinä.
Tutkintapyynnössä esitetty väite puuraaka-aineen ja korjuun kustannusten kytkemisestä yhteen pystykaupassa on Kilpailuviraston käsityksen mukaan virheellinen, koska pystykaupassa tehdään tarjous nimenomaan korjaamattoman raaka-aineen osalta, ja korjuu tulee sovittavaksi erikseen. Metsäyhtiöt työllistävät Suomessa noin 1200 itsenäistä korjuuyrittäjää, joiden kanssa tehdyt pidempiaikaiset urakointisopimukset mahdollistavat osaltaan yrittäjille huomattavia investointeja vaativan kaluston hankinnan. Pystykauppatapa ei ole puun myyjän kannalta ainoa vaihtoehto, vaan metsäyhtiöt ilmoituksensa mukaan tekevät haluttaessa tarjouksen myös hankintakaupasta. Hankintakauppa on myös käytännössä noudatettu kauppatapa, metsäyhtiöiden ilmoituksen mukaan puukaupoista lukumääräisesti 46–56 % tehdään hankintakauppoina. Tehtyjen hankintakauppojen määrä ei tue väitettä, että pystykauppa olisi myyjän kannalta ainoa valittavissa oleva kauppatapa. Ehdotettua velvoitetta tehdä jokaisen tarjouksen yhteydessä erilliset sopimukset puuraaka-aineesta ja korjuutyöstä metsäyhtiöt ja myös muut lausunnonantajat (mm. MTK) pitävät toimimattomana ja tehokkuuden kannalta perusteettomana.
Hankintakauppojen ja pystykauppojen välisen hinnaneron perusteita ei ole metsäyhtiöiden antamien vastineiden perusteella voitu todeta, mutta yhtiöt ovat ilmoittaneet hinnanerojen perustuvan pystykaupassa saavutettaviin tehokkuusetuihin, mm. logistiikassa ja varastointikuluissa saavutettuihin säästöihin, ja lisäksi pystykauppa mahdollistaa nopean ja oikeanlaisen raaka-aineen saatavuuden lyhyelläkin varoitusajalla.
Metsäyhtiöiden käytäntö ostaa raakapuuta pystykaupalla on perusteltua yhtiöiden puuhuollon logistiikan ja tehokkuusvaatimusten kannalta, eikä sitä niin ollen voida pitää kilpailunrajoituslain 9 §:n tarkoittamana sopimattomana menettelynä. Säädöksen soveltaminen edellyttäisi, että pystykauppatavalle ei olisi löydettävissä hyväksyttävää perustetta. Lisäksi pystykauppatavan päämääränä on tehokkuuden lisääminen yhtiöiden puuhuollossa, jota sinänsä voidaan pitää tavoiteltavana päämääränä.
Kilpailuvirasto pitää kuitenkin tärkeänä, ettei eri toimintatapojen käyttöä raakapuun myynnin markkinoilla estetä sopimuksellisesti, vaan että toimintatapojen tehokkuus testautuu markkinoilla. Pystykaupan yleistymistä voidaan pitää osoituksena siitä, että pystykauppatapa käytännössä on osoittautunut toimivaksi ja osapuolten kannalta edulliseksi. Vaihtoehtojen säilyminen markkinoilla on kuitenkin tärkeää uusien tehokkaiden toimintatapojen ja menetelmien kehittymiseksi.
Hankintakauppojen ja pystykauppojen välinen hinnanero on joissain tapauksissa supistunut niin pieneksi, ettei se todennäköisesti kata korjuukustannuksia, mikä käytännössä estänee hankintakaupat. Kilpailuvirasto pitää tärkeänä, että puunmyyjillä olisi mahdollisuus valita edullisimpana pitämänsä myynti- ja korjuutapa, ja etteivät puunostajat rajoita erilaisten kauppatapojen käyttöä. Kilpailunrajoituslain 9 §:n mukaisena vahingollisena kilpailunrajoituksena saatettaisiin pitää tilannetta, jossa metsäyhtiöt kieltäytyvät hankintakaupoista kokonaan tai soveltavat kieltäytymiseen rinnastettavaa hinnoittelua. Tehdyn selvityksen perusteella ei ole kuitenkaan todettu hankintakaupoista kieltäytymistä tai perustelematonta, kieltäytymiseen rinnastettavaa hinnoittelua. Kilpailuviraston päätöksellä ei ole mahdollisuutta velvoittaa elinkeinonharjoittajia toimintatapoihin, jotka eivät mahdollisesti ole markkinoilla toimivia ja tehokkaita.
Ratkaisu
Kilpailuvirasto toteaa, että metsäyhtiöillä Metsäliitto Osuuskunta, Stora Enso Oyj tai UPM-Kymmene Oyj ei ole erikseen eikä yhdessä kilpailunrajoituslain 3 §:n 2 momentin mukaista määräävää markkina-asemaa raakapuun ostossa tai korjuussa. Yhtiöt ostavat raakapuuta joko pysty- tai hankintakauppana, ja tehtyjen kauppojen määrästä 46–56 % on hankintakauppoja. Kilpailuvirasto ei ole saanut näyttöä siitä, että pystykauppa kauppatapana aiheuttaisi kilpailunrajoituslain 9 §:ssä tarkoitettuja vahingollisia vaikutuksia taloudelliselle kilpailulle raakapuunkaupan ja -korjuun markkinoilla vähentämällä sopimattomalla tavalla tehokkuutta tai estämällä tai vaikeuttamalla toisen elinkeinon harjoittamista. Kilpailuvirasto ei ole myöskään todennut, että metsäyhtiöt olisivat kieltäytyneet hankintakaupoista tai harjoittaneet perustelematonta hankintakauppojen hinnoittelua, joka olisi verrattavissa kieltäytymiseen.
Tällä perusteella Kilpailuvirasto katsoo, etteivät metsäyhtiöt ole toteuttaneet kilpailunrajoituslain 9 §:n tarkoittamia vahingollisia kilpailunrajoituksia raakapuun ostossaan.
Kilpailuvirasto poistaa asian käsittelystä.
Kilpailuvirasto toteaa kuitenkin, että raakapuukaupan markkinoiden kannalta hankintakaupat ovat merkittävä tekijä ja niiden käyttö kauppatapana lisää markkinoiden kilpailullisuutta mahdollistamalla pienten ja keskisuurten toimijoiden toimintaedellytysten säilymisen ja parantamalla markkinoiden monimuotoisuutta ja valinnanmahdollisuuksia. Tästä syystä Kilpailuvirasto pitää tärkeänä, että myös jatkossa hankintakauppa on puun myyjälle vaihtoehtoinen kauppatapa. Kilpailuvirasto pyrkii seuraamaan raakapuumarkkinoiden kehittymistä tältä osin, ja tarpeen vaatiessa ottaa asian uudelleen arvioitavaksi kilpailunrajoituslain nojalla.
Sovelletut säännökset
Laki kilpailunrajoituksista (480/92) 3 § 2 momentti, 7 § ja 9 §
Muutoksenhaku
Kilpailuviraston tässä asiassa antamaan päätökseen saa hakea muutosta kilpailuneuvostolta kilpailunrajoituksista annetun lain 21 §:n mukaan siinä järjestyksessä kuin hallintolainkäyttölaissa (586/1996) säädetään. Valitusosoitus on liitteenä.
[1] Lähde: Metsätilastollinen vuosikirja 1999, Metla
[2] Metsäteollisuus ry:n tilastot
[3] Oligopsonissa markkinoilla toimii muutamia ostajia, jotka pystyvät käyttäytymisellään vaikuttamaan markkinaolosuhteisiin.
[4] Kilpailuviraston päätökset Dno 537/61/92 ja Dno 8/61/93
[5] Ks. Flat Glass-päätös (89/113/EEC)
[6] Ks. tapaukset Genchor/Lonrho (T-102/96) ja Kali und Saltz (C-68/94 ja C-30/95)
[7] Jaakko Pöyry Consulting Oy:n tutkimus Global wood cost comparison, fourth quarter, 1998 ja Metsäteho Oy:n Katsaus 1/1998