Asianosaiset
Suomen Liikunta ja Urheilu ry:n (jäljempänä SLU:n) alaiset lajiliitot
Asian vireilletulo
Kilpailuvirasto sai vuosina 1994-1997 eri lajeja harrastavilta urheilijoilta tiedusteluja lajiliittojen oikeudesta sitoa tapaturmavakuutus pakolliseksi osaksi urheilulisenssiä. Urheilijoiden mukaan lajiliitoilla oli käytössä urheilulisenssiin sidottu pakollinen ns. lisenssivakuutus. Pakollisuus tarkoitti tässä yhteydessä sitä, että urheilija ei saanut liitolta kilpailemiseen ja harjoituksiin osallistumiseen oikeuttavaa lisenssiä ilman tapaturmavakuutuksen ottamista liiton kanssa sopimuksen tehneestä vakuutusyhtiöstä.
Asian selvittäminen
Kilpailuvirasto selvitti 9.1.1996 Suomen Salibandyliitto ry:n ja 26.1.1996 Suomen Sulkapalloliitto ry:n kanssa pääosin urheiluvälinehyväksyntää koskevissa kuulemistilaisuuksissa myös kyseisten liittojen käytäntöä sisällyttää urheilijoiden lisensseihin pakollinen vakuutus. Kilpailuvirasto lähetti 26.11.1996 seitsemälle lajiliitolle selvityspyynnön, jossa tiedusteltiin, sitovatko liitot tapaturmavakuutuksen lisenssiin. Selvittääkseen urheilijoiden tapaturmavakuutusten markkinoita virasto lähetti 26.11.1996 selvityspyynnön yhdeksälle tapaturmavakuutuksia tarjoavalle suomalaiselle vahinkovakuutusyhtiölle/yhtiöryhmälle. Kilpailuvirasto kävi lisenssivakuutusasiassa vuonna 1997 useita neuvotteluja kahdentoista SLU:n alaisen lajiliiton kanssa. Neuvotteluissa olivat mukana myös SLU:n ja Vakuutusosakeyhtiö Pohjolan edustajat.
Lajiliittojen noudattama lisenssivakuutuskäytäntö
Kilpailuviraston selvityksestä ilmeni, että monilla lajiliitoilla lisenssin myöntämisen edellytyksenä oli se, että urheilija hankkii myös urheiluvammat kattavan tapaturmavakuutuksen. Oli kuitenkin lajiliittoja, jotka eivät vaatineet urheilijoiltaan vakuutusta lainkaan. Useimmat liitot edellyttivät lisenssivakuutuksen ottamista tietystä liiton määräämästä yhtiöstä. Urheilijalla ei ollut mahdollisuutta vapautua lisenssivakuutuksen ottamisesta, vaikka hänellä olisi ollut voimassaoleva, ehdoiltaan yhtä hyvä tai parempi, urheiluvammat kattava muu vakuutus. Useimmat liitot eivät myöskään erikseen ilmoittaneet, mikä oli vakuutuksen osuus lisenssimaksusta.
Vakuutusosakeyhtiö Pohjola (jäljempänä Pohjola) ja liitot perustelivat vakuutuksen sitomista lisenssiin sillä, että lisenssivakuutuksen hinta nousisi huomattavasti, jos se ei olisi pakollinen kaikille lisenssin lunastajille.
Lajiliitot perustelivat lisenssivakuutuskäytäntöään myös sillä, että liittojen on vaikea valvoa yksilöllisten vakuutusten voimassaoloa. Liitot vastustivat pakollisen lisenssivakuutuksen poistamista, koska ne pelkäsivät korvausvelvollisuutta, jos yksilöllisen vakuutuksen ottanut ja myöhemmin sen irtisanonut urheilija loukkaantuu liiton tai liiton alaisen seuran järjestämässä kilpailussa tai harjoituksessa.
Lajiliitot ilmoittivat kilpailuttavansa lisenssivakuutukset yleensä 1-2 vuoden välein. Kuitenkin monien liittojen mukaan ainoa varteenotettavan lisenssivakuutuksia koskevan tarjouksen antaja oli viime vuosina ollut Pohjola. Muut vakuutusyhtiöt eivät olleet vastanneet tarjouspyyntöihin tai tarjous oli selvästi ehdoiltaan huonompi.
Urheilijoiden tapaturmavakuutusten tarjonta
Kilpailuvirasto selvitti urheilijoille tarkoitettujen tapaturmavakuutusten markkinoita Suomessa. Selvityksen perusteella ilmeni, että markkinoilla toimii ainakin kahdeksan vahinkovakuutusyhtiötä, jotka tarjoavat myös järjestäytyneille urheilijoille urheiluvammat kattavia tapaturmavakuutuksia. Vakuutusyhtiöt tarjoavat urheilijoille yleensä sekä lisenssi/ryhmävakuutuksia että yksilöllisiä tapaturmavakuutuksia tai vain jompaa kumpaa. Yksilöllinen vakuutus järjestyy usein siten, että kilpaurheilu sisällytetään lisämaksusta normaaliin tapaturmavakuutukseen, esim. vapaa-ajanvakuutukseen tai siten, että lisämaksusta poistetaan tapaturmavakuutuksen ehdoissa oleva urheilurajoitus. Joissakin yhtiöissä urheiluvakuutus myönnetään vain kokonaisasiakkaille. Rajoituksena voi olla myös esim. se, että pitkäaikaista fysikaalista hoitoa ei korvata urheiluvammoista. Lisenssivakuutusten osalta Pohjolalla oli sopimus 35 lajiliiton kanssa, Sammolla 10 liiton ja muilla yhtiöillä 1-2 liiton/muun ryhmän kanssa (esim. seurakohtaisia ryhmävakuutuksia). Pohjola ilmoitti markkinaosuutensa urheiluvakuutuksissa olevan noin 70 % ja Vakuutusosakeyhtiö Sampo noin 20 %. Muilla yhtiöillä urheiluvakuutusten markkinaosuus vaihteli niiden ilmoituksen mukaan 0 – 1 %:n välillä.
Kilpailuoikeudellinen arviointi
Relevantit hyödykemarkkinat
Relevantit markkinat tapauksessa ovat järjestäytyneiden urheilijoiden tapaturmavakuutusmarkkinat Suomessa. Järjestäytyneillä urheilijoilla tarkoitetaan kilpaurheilijoita ja lajiliiton alaisissa seuroissa urheilua harrastavia, joilta liitot edellyttävät urheilulisenssin hankkimista. Kyseisiin markkinoihin sisältyvät lajiliittojen ja urheiluseurojen välittämät ryhmä- tai lisenssivakuutukset sekä urheilijoiden yksilölliset tapaturmavakuutukset (urheiluvakuutukset), jotka sisältönsä perusteella ovat toisiaan korvaavia tuotteita. Urheiluvakuutukset on selvästi erotettavissa muista kuluttajille tarjottavista tapaturmavakuutuksista, eivätkä ne kuulu kaikkien tapaturmavakuutuksia myöntävien vakuutusyhtiöiden tuotelajivalikoimaan. Useimmat vakuutusyhtiöt myöntävät kuitenkin yksilöllisiä tapaturmavakuutuksia, jotka on laajennettu lisämaksusta koskemaan esim. kilpaurheilua ja vaarallisia urheilulajeja ja jotka sisältyvät siten edellä mainittuihin relevantteihin markkinoihin.
Urheiluvakuutuksen ehdot eroavat esim. vapaa-ajan- tai kotivakuutukseen kuuluvien tapaturmavakuutusten ehdoista. Normaaliin tapaturmavakuutukseen ei yleensä automaattisesti sisälly kilpaurheilu, ja ne korvaavat myös pidempiaikaista fysikaalista hoitoa, toisin kuin urheiluvakuutukset. Jotkut vakuutusyhtiöt myöntävät lähes yksinomaan ryhmä- tai lisenssivakuutuksia liittojen ja seurojen urheilijoille. Ryhmä- ja lisenssivakuutukset eivät kuitenkaan muodosta omia relevantteja markkinoitaan, koska kaikilla lajiliitoilla ne eivät ole pakollisina käytössä ja niiden ehdot ovat hyvin samankaltaiset kuin yksilöllisten urheiluvakuutusten ehdot.
Lajiliitto elinkeinonharjoittajana ja toiminnan ansiotarkoitus
Kilpailuvirasto on aikaisemmissa päätöksissään (Dno 511/61/94 ja 949/61/96) todennut, että lajiliitto voi olla kilpailunrajoituslain (480/92) 3 §:n tarkottama elinkeinonharjoittaja, vaikkei sen harjoittama taloudellinen toiminta tuottaisikaan voittoa liitolle.
Kilpailuviraston mukaan kilpailunrajoituslain soveltuvuuden kannalta ei ole merkityksellistä, missä juridisessa muodossa toimintaa harjoitetaan eli harjoittaako toimintaa aatteellinen vai selkeästi taloudellinen yhteisö. Ainoastaan toiminnan luonne on ratkaisevaa. Mikäli kyseistä toimintaa harjoittaa myös yksityinen elinkeinonharjoittaja, voidaan tätä pitää osoituksena siitä, että kilpailunrajoituslakia voidaan soveltaa. Urheilutoimintaan liittyvien kilpailunrajoitukseksi väitettyjen menettelytapojen arvioinnissa lähtökohtana on se, onko menettely tai järjestely tehty elinkeinonharjoittajan tai niiden yhteenliittymän ominaisuudessa eli koskeeko toimenpide sen järjestelystä päättäneen elinkeinotoimintaa. Myös kilpailuneuvosto on Suomen Koripalloliitto ry:tä koskevassa päätöksessään (Dno 7/359/96) todennut lajiliiton toimintaan sovellettavan tällaisessa tapauksessa kilpailunrajoituslakia.
Edellisen perusteella voidaan lajiliiton lisenssivakuutusten välittäminen eli tarjoaminen urheilijoille katsoa elinkeinotoiminnaksi ja liitto välittäessään vakuutuksia kilpailunrajoituslain 3 §:n tarkoittamaksi elinkeinonharjoittajaksi.
Kilpailu Suomen urheiluvakuutusmarkkinoilla
Suomessa toimii vahinkovakuutusyhtiöitä, joiden tuotevalikoimaan kuuluvat urheilijoiden tapaturmavakuutukset. Suurin osa yhtiöistä tarjoaa yksilöllisiä tapaturmavakuutuksia, jotka voi lisämaksusta liittää kattamaan myös urheiluvammmat. Lajiliitot ilmoittivat kilpailuttavansa lisenssivakuutukset 1-2 vuoden välein. Kuitenkin useimmat liitot ilmoittivat, että ainoa varteenotettavan lisenssivakuutuksia koskevan tarjouksen antaja on viime vuosina ollut Pohjola. Muut yhtiöt eivät ole vastanneet tarjouspyyntöihin, tai tarjous on ollut selvästi ehdoiltaan huonompi.
Useilla suurilla lajiliitoilla on lisenssivakuutus- ja yhteistyösopimus Pohjolan kanssa. Sopimukseen sisältyy yleensä ehtoja markkinointi- ja mainontayhteistyöstä. Pohjolan liitolle maksama korvaus markkinointioikeuksista saattaa riippua lisenssivakuutuksen maksutulosta ja korvaussuhteesta. Yhteistyösopimukseen saattaa liittyä myös Pohjolan liitolle myöntämä perustuki ja vakuutusmaksutulon noustessa lisäbonus.
Pohjolalla on todettu olevan noin 70 %:n markkinaosuus urheiluvakuutusten tarjoajana (lisenssivakuutusten osuus on vieläkin suurempi). Kilpailuvirasto on 12.2.1997 antamassaan ratkaisussa (Dno 132/61/97) todennut Pohjolalla olevan määräävän markkina-aseman järjestäytyneiden urheilijoiden tapaturmavakuutusten markkinoilla.
Useimmat muut vakuutusyhtiöt eivät ole olleet kiinnnostuneita tulemaan lisenssivakuutusmarkkinoille. Syynä tähän saattaa olla kyseisten vakuutusten huono vahinko/tuottavuussuhde, mutta kyse voi olla myös tietoisesta valinnasta jättää ko. vakuutukset vain tietylle yhtiölle. Vaikka Pohjola on lisenssivakuutusten tarjoajana selvästi suurin (sopimus 35 lajiliiton kanssa), useimmat kilpailevat vakuutusyhtiöt tarjoavat kuitenkin vaihtoehtoisia yksilöllisiä tapaturmavakuutuksia urheilijoille.
Sidonta kilpailunrajoituksena
Sidonta on kilpailunrajoitus, jossa tavarantoimittaja suostuu myymään hyödykkeen vain sillä ehdolla, että ostaja hankkii toisenkin hyödykkeen samalta myyjältä. Sidonnan seurauksena kilpailijat estyvät myymästä tuotettaan sidontaa käyttävän elinkeinonharjoittajan asiakkaille. Sitominen saattaa johtua taloudellisesti tai teknisesti perustelluista syistä eikä sitä tämän vuoksi ole kilpailunrajoituslaissa suoraan kielletty. Sitomista arvioidaan tapauskohtaisesti kilpailunrajoituslain 9 §:n perusteella, jolloin menettelyyn puututaan, mikäli sillä todetaan olevan laissa määriteltyjä vahingollisia vaikutuksia. Toisaalta, jos sitomiseen syyllistyvä elinkeinonharjoittaja on määräävässä markkina-asemassa, menettely saattaa olla kilpailunrajoituslain 7 §:ssä kiellettyä määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä.
Lajiliitoilla on yksinoikeus myydä urheilulisenssejä urheilijoille. Käytäntö, jolla vakuutus sidotaan pakollisena lisenssiin, täyttää sidonnan tunnusmerkit, koska kilpailevat vakuutusyhtiöt estyvät tarjoamasta vaihtoehtoisia tapaturmavakuutuksia lisenssivakuutukseen sidotuille urheilijoille. Vaikka vakuutussuhde syntyykin urheilijan ja vakuutusyhtiön välille, voidaan lajiliiton ja vakuutusyhtiön yhteistyösopimuksessa mainittujen tukien perusteella katsoa hyödyn vakuutuksen sitomisesta lisenssiin koituvan välillisesti myös lajiliitolle vakuutuksen välittäjänä.
Kilpailunrajoituksella katsotaan olevan kilpailunrajoituslain 9 §:n perusteella vahingollisia vaikutuksia, jos se terveen ja toimivan taloudellisen kilpailun kannalta sopimattomalla tavalla:
- vaikuttaa hinnanmuodostukseen;
- vähentää tai on omiaan vähentämään tehokkuutta elinkeinoelämän piirissä;
- estää tai vaikeuttaa toisen elinkeinon harjoittamista; tai
- on yhteensopimaton velvoittavan kansainvälisen sopimuksen kanssa.
Sitomalla vakuutuksen osaksi lisenssiä, liitot estävät urheilijoita myös kilpailuttamasta tapaturmavakuutuksia tarjoavia vakuutusyhtiöitä ja valitsemasta heille yksilöllisesti sopivimmat vakuutustuotteet. Pidemmällä tähtäimellä järjestäytyneiden urheilijoiden tapaturmavakuutusten tarjonnan keskittäminen vain yhteen/muutamaan vakuutusyhtiöön vaikuttaa myös hinnanmuodostukseen: oligopolistisilla markkinoilla ei yleensä synny samanlaista hintakilpailua kuin silloin, jos markkinoilla on useampia kilpailijoita. Sitova lisenssivakuutuskäytäntö on omiaan myös vähentämään tehokkuutta urheilijoiden tapaturmavakuutusmarkkinoilla.
Edellisen perusteella voidaan katsoa, että pakollisen lisenssivakuutuksen sitominen urheilulisenssiin aiheuttaa kilpailunrajoituslain 9 §:n tarkoittamia vahingollisia vaikutuksia kilpailulle järjestäytyneiden urheilijoiden tapaturmavakuutusmarkkinoilla.
Lajiliittojen luopuminen pakollisesta lisenssivakuutuksesta
Terveen ja toimivan taloudellisen kilpailun aikaansaamiseksi urheilijoiden tapaturmavakuutusmarkkinoilla vakuutusyhtiöiden välistä kilpailun on oltava tehokasta ja urheilijoiden yksilöllisten tapaturmavakuutusten on kyettävä kilpailemaan lisenssivakuutuksen kanssa yhtäläisin edellytyksin. Tämä edellyttää lajiliittojen luopumista pakollisen lisenssivakuutuksen vaatimisesta urheilijoilta.
Lisenssivakuutuksen pakollisuudesta luopuminen saattaa nostaa jonkin lajin osalta lisenssivakuutuksen hintaa. Paitsi hinta, myös vakuutuksen kattavuus, korvaussummat, fysikaalisen hoidon sisältyminen ym. ehdot vaikuttavat urheilijan valintaan vakuutuspäätöstä tehtäessä. Valinnanmahdollisuuksien kasvaessa urheilijat pystyvät enemmän vaikuttamaan tapaturmavakuutuksensa sisältöön, mikä puolestaan edistää myös vakuutusyhtiöiden välistä hinta- ja laatukilpailua.
Liittojen esittämä ongelma vakuutuksen voimassaolon valvonnasta on ratkaistavissa sillä, että lisenssiä ei myönnetä, ennenkuin urheilija esittää liitolle todistuksen voimassaolevasta urheiluvammat kattavasta vakuutuksesta. Jos urheilija myöhemmin irtisanoo yksilöllisen vakuutuksensa, jää vastuu tapaturmasta aiheutuvista vahingoista yksinomaan hänelle itselleen. Tästä seikasta tulee liiton tiedottaa riittävästi jäsenilleen.
Väitteet siitä, että liitto/seura olisi vastuussa kilpailuissa tai harjoituksissa urheilijalle sattuneista tapaturmista, koskevat pääsääntöisesti tilanteita, joissa voidaan todeta järjestäjän aiheuttaneen vahingon laiminlyönneillään (esim. puutteellinen valaistus, huonosti hoidettu pelikenttä). Vahingonkorvauskäytännön lähtökohtana on, että urheilija, joka vapaaehtoisesti suostuu kilpailemaan, ei voi vaatia kilpailun järjestäjiltä korvausta loukkaannuttuaan normaalissa harjoitus- tai kilpailutilanteessa. Toisin sanoen liitoilla/seuroilla ei ole ankaraa vastuuta urheilijoiden vahingoista, vaan vastuu edellyttää tuottamusta (huolimattomuutta).
Ratkaisu
Lajiliittojen noudattama käytäntö, jolla lisenssivakuutus sidotaan pakollisena urheilulisenssiin on kilpailunrajoitus, joka aiheuttaa kilpailunrajoituslain 9 §:ssä tarkoitettuja vahingollisia vaikutuksia järjestäytyneiden urheilijoiden tapaturmavakuutusmarkkinoilla. Rajoituksen seurauksena kilpailevat vakuutusyhtiöt estyvät tarjoamasta vaihtoehtoisia tapaturmavakuutuksia lisenssivakuutukseen sidotuille urheilijoille. Menettelyllä urheilija sidotaan liiton toimesta yhden vakuutusyhtiön asiakkaaksi, mikä rajoittaa hänen mahdollisuuttaan kilpailuttaa eri yhtiöitä ja valita itselleen parhaiten sopima vakuutustuote.
Kilpailuviraston mielestälajiliitto voi halutessaan edellyttää urheilijalta tapaturmavakuutuksen ottamista urheilulisenssin saamiseksi, mutta ei vaatia, että vakuutuksen on oltava lisenssiin sidottu, tietystä yhtiöstä otettava lisenssivakuutus.
Kilpailuviraston ja lajiliittojen välisissä neuvotteluissa sovittiin, että liitot poistavat vuonna 1998 seuraavan vakuutuskauden alkaessa nykyisen käytäntönsä, jossa lisenssivakuutus on ainoa mahdollinen urheilulisenssin saamisen edellytyksenä oleva vakuutus. Lisäksi sovittiin, että liitot merkitsevät vakuutusmaksun osuuden urheilulisenssiin, jotta urheilijalla on mahdollisuus vertailla lisenssivakuutuksen hintaa yksilöllisten tapaturmavakuutusten hintoihin. Neuvottelujen ratkaisusta tiedotettiin keväällä 1997 kaikille SLU:n alaisille lajiliitoille, joilla on ollut käytössä lisenssiin sidottu pakollinen tapaturmavakuutus.
Edellä mainitut lajiliitot ovat ilmoittaneet Kilpailuvirastolle suostuvansa poistamaan kilpailua rajoittavan sitovan menettelyn ja siirtyvänsä uuteen käytäntöön vuonna 1998 alkavana vakuutuskautena.
Kilpailuvirasto poistaa asian käsittelystä.
Sovelletut säännökset
Laki kilpailunrajoituksista (480/92) 9 §
Muutoksenhaku
Kilpailunrajoituksista annetun lain (480/92) 21 §:n 3 momentin mukaan Kilpailuviraston tässä asiassa antamaan päätökseen ei saa hakea muutosta valittamalla.