Yhteenveto
Kilpailuvirasto ryhtyi 25.5.1994 oma-aloitteisesti selvittämään energiaturvemarkkinoiden kilpailuolosuhteita sekä Vapo Oy:n markkina-asemaa ja toimintaa kyseisillä markkinoilla. Erityisesti selvitettiin Vapon myymän energiaturpeen hinnoittelun rakennetta.
Vapo on ylivoimaisesti suurin Suomessa energiaturvetta tuottavista ja tarjoavista elinkeinonharjoittajista. Vapon markkinaosuus on 1990-luvulla ollut 80 %-90 %. Sen markkinaosuus on valtakunnallisilla energiaturvemarkkinoilla huomattavan korkea verrattuna muihin tuottajiin. Seuraavaksi suurimman energiaturpeen tuottajan Turveruukki Oy:n markkinaosuus on alle 10 %. Vapon ja Turveruukin lisäksi energiaturvemarkkinoilla toimii joidenkin suurkäyttäjien turvehankintaorganisaatioita, jotka tuottavat turvetta niiden omaan käyttöön, sekä suuri joukko markkinaosuuksiltaan vähäisiä pienturvetuottajia. Joillain pientuottajilla on yhteisiä energiaturpeen markkinointiyhtiöitä. Vapon hallinnassa olevat energiaturvesoiden pinta-ala on noin 80 % energiaturvetuottajien hallussa olevien soiden kokonaispinta-alasta.
Vapo määrittelee myymänsä energiaturpeen hinnan asiakaskohtaisesti. Tämä hinta jakautuu yleensä kiinteään ja yhteen tai kahteen muuttuvaan osaan. Toimitussopimuksissa on määritelty, että perustoimitusmäärän ylittävästä määrästä asiakas joutuu maksamaan pääosin muuttuvista kustannuksista koostuvan hinnan. Perusmäärän ylittävältä osalta energiaturpeen hinta on tyypillisesti [ ][1] % perushintaa matalampi. Tällä marginaalihinnoittelulla Vapo pystyy useimmiten varmistamaan, että asiakas ostaa käytännössä kaiken tarvitsemansa energiaturpeen Vapolta.
Vapo solmii pitkiä, tyypillisesti 5–10-vuotisia toimitussopimuksia. Kun pienturvetuottajat pystyvät ainoastaan osatoimituksiin, ne pääsevät tekemään tarjouksia ainoastaan perussopimuksien ulkopuolisista täydentävistä toimituksista. Näistä täydentävistä toimituksista pienturvetuottajat joutuvat kilpailemaan Vapon pääosin muuttuvia kustannuksia sisältävää marginaalihintaa vastaan, kun taas pienturvetuottajien täytyy sisällyttää tarjoukseensa kokonaisuudessaan myös mm. suonhankinnasta ja -kunnostuksesta aiheutuvat kiinteät kustannuksensa. Vapon hinnoittelu estää potentiaalisten kilpailijoiden markkinoille pääsyä.
Vapolla on kilpailunrajoituslain 3 §:n mukainen määräävä markkina-asema energiaturvemarkkinoilla. Vapon käyttämä hinnoittelu on kilpailunrajoituslain 7 §:n 2 ja 4 kohdan vastaista. Vapon käyttämä marginaalihinnoittelu sitoo asiakkaita keinotekoisesti sen toimituksiin, estää potentiaalisten kilpailijoiden markkinoillepääsyä ja vaikeuttaa energiaturvemarkkinoilla jo toimivien elinkeinonharjoittajien toimintaa. Vapon asiakaskohtaisesti sovitut, useita erilaisia komponentteja sisältävät hinnat eivät myöskään täytä määräävässä markkina-asemassa olevan yrityksen hinnoittelulle kilpailuoikeudessa asetettua läpinäkyvyyden vaatimusta. Lisäksi Vapon joissain tapauksissa soveltama hinnoittelukäytäntö, jossa turpeen hinta vaihtelee turpeen käyttötarkoituksen mukaan, syrjii perusteettomasti Vapon eri asiakkaita eikä täytä kustannusvastaavuuden periaatetta.
Vapo on ilmoittanut muuttavansa hinnoitteluaan siten, että sen hinnoittelun asiakkaita sitovat ja diskriminoivat vaikutukset poistuvat. Vapo on myös muuttanut hinnoitteluaan läpinäkyvämpään suuntaan. Kilpailuvirasto edellyttää, että Vapo edelleen kehittää hinnoittelunsa läpinäkyvyyttä ja kustannusvastaavuutta ja antaa tehdyistä toimenpiteistä Kilpailuvirastolle selvityksen 31.8.2001 mennessä.
Asianosainen
- Vapo Oy
Asian vireilletulo
Kilpailuvirasto ryhtyi 25.5.1994 selvittämään oma-aloitteisesti energiaturvemarkkinoiden kilpailuolosuhteita sekä Vapo Oy:n (jäljempänä Vapo) markkina-asemaa ja toimintaa kyseisillä markkinoilla.
Asian selvittäminen
Kilpailuvirasto sai vuosina 1994–1998 asiaa tutkiessaan Vapolta, sen kilpailijoilta ja asiakkailta, sekä lämpökattiloiden valmistajilta lukuisia lausuntoja ja vastauksia selvityspyyntöihin. Lisäksi Kilpailuvirasto on käynyt lukuisia keskusteluja Vapon asiakkaiden, kilpailijoiden ja muiden alaa tuntevien tahojen kanssa. Kilpailuvirasto teki tarkastuskäynnin Vapoon 22.9.1994. Vapon johto vieraili Kilpailuvirastossa 1.2.1995.
Kilpailuvirasto lähetti Vapolle 24.3.1999 alustavan kannanottonsa asiaan. Vapo vastasi kannanottoon 30.4.1999 päivätyllä kirjeellään, jonka lisäksi Vapo täydensi kirjeessä esitettyjä näkemyksiään vierailullaan Kilpailuvirastossa 17.6.1999. Kilpailuvirasto lähetti Vapolle 12.1.2000 vastalausekirjelmän, johon Vapo vastasi 26.1.2000 päivätyllä kirjeellä. Vapon johdon kanssa käytiin Kilpailuvirastossa 2.3.2000 neuvottelu, jossa Vapolle annettiin lisäaikaa hinnoittelujärjestelmänsä kehittämiseen. Vapo selvitti hinnoitteluperusteisiinsa suunnittelemiaan tarkistuksia 28.4.2000 ja 5.5.2000 päivätyissä kirjeissään.
Turve polttoaineena
Energiaturpeen kulutus on 1990-luvulla vuosittain vaihdellut 15–24 TWh:n välillä. Sen osuus energian kokonaiskulutuksesta Suomessa on samana aikana ollut 5–7 %. Vuonna 1998 turpeen osuus energian kokonaiskulutuksesta oli 6 %. Energiaturpeen kulutus kasvoi 1990-luvun alkupuoliskolla voimakkaasti. Kulutus oli 1990-luvun jälkipuoliskolla lähes kaksinkertaista 1980-luvun loppuun verrattuna. Turpeen käytön huippuvuosi oli 1996. Vuonna 1999 turvetta käytettiin 18 % vähemmän kuin vuonna 1996. Tämä johtui pääosin lauhdevoimalaitoksissa sähkön tuotantoon kulutetun turpeen määrän vähentymisestä.[2] Energiaturvetta käytetään lämmitysvoimalaitoksissa sähkön ja kaukolämmön tuottamiseen, aluelämpökeskuksissa ja kiinteistöissä lämmön tuotantoon sekä lauhdelaitoksissa sähköntuotantoon.
Turpeen tuotanto on kausiluonteista. Turpeen nosto tapahtuu kesäkuukausien aikana, jolloin turveteollisuudessa työskentelevien henkilöiden määrä kolminkertaistuu. Turpeen tuotanto vaihtelee vuosittain säätilan vuoksi, minkä takia turvetta joudutaan keräämään kaupallisiin tasausvarastoihin. Energiaturvetuotteet ovat jyrsin- ja palaturve. Energiaturpeen hinta muodostuu kolmesta pääkomponentista: suon hankinta-, käyttöönotto- ja kunnostuskustannuksista, tuotantokustannuksista sekä kuljetuskustannuksista.
Pääosa energiaturpeesta käytetään kaupunkien ja teollisuuden energiatarpeisiin. Turve on pääpolttoaineena Sisä- ja Pohjois-Suomen, sekä joidenkin länsirannikon kaupunkien lämmön- ja voimantuotannossa. Turpeen osuus kaukolämmön- ja siihen liittyvästä sähköntuotannon polttoaineista oli vuonna 1998 20 %. 1990-luvun aikana tämä osuus on vaihdellut 20 % ja 22 % välillä. Turpeen osuus sähköntuotannon energianlähteenä oli vuonna 1998 7 %. Tämä osuus on 1990-luvulla ollut 4–8 %.[3]. Turpeen käyttö on määrällisesti keskittynyt suuriin kohteisiin, sillä 20 suurinta laitosta käytti vuonna 1997 noin 83 % kaikesta polttoturpeesta.[4]
Suomessa on nykyään noin 100 turvetta käyttävää laitosta. Näistä valtaosa on lämpö- tai lämpövoimalaitoksia. Turvetta käytetään myös teollisuuden monipolttoainekattiloissa. Pelkästään sähkön tuotannossa toimii ainoastaan Haapaveden lauhdevoimalaitos. Vaihtoehtoisina tai täydentävinä polttoaineina saattavat toimia lähinnä puuperäiset polttoaineet sekä kivihiili, öljy ja maakaasuverkon alueella myös maakaasu. Tällä hetkellä polttoturpeen kilpailukyky on hyvä etenkin teollisuuden ja yhdyskuntien yhdistetyssä sähkön- ja lämmöntuotannossa sekä suurissa lämpökeskuksissa.
Energiaturpeen hinta ilmoitetaan yleensä markkoina sen energiasisältöä kohden (mk/MWh).[5]
Energiaturpeen verotus ja sen saama julkinen tuki
Valtiovalta tukee energiaturpeen, puupolttoaineiden ja maakaasun käyttöä verotuksillisin keinoin. Lämmöntuotannossa energiaturpeen vero on ollut huomattavasti pienempi kuin kivihiilen ja öljyn. 1990-luvun aikana energiaturpeen vero on noussut 4,5-kertaiseksi, maakaasun vero 10-kertaiseksi, kivihiilen 15-kertaiseksi ja raskaalla polttoöljyllä 16-kertaiseksi. Vuonna 1990 energiaturpeen ja kivihiilen verotus oli samaa suuruusluokkaa, kun taas 1.9.1998 alkaen kivihiilen energiavero on lämpösisältöä kohden laskettuna ollut noin nelinkertainen energiaturpeeseen verrattuna.[6] Lisäksi energiaturve oli vuoteen 1994 asti puupolttoaineen tavoin vapaa liikevaihto- ja arvonlisäveroista. Laitos, joka käyttää alle 15 000 MWh polttoturvetta lämmön tuottamiseen kalenterivuoden aikana on turpeen osalta vapautettu energiaverosta. Puupolttoaineiden käytöstä ei joudu maksamaan veroa.
| Puupolttoaineet | 0 mk/MWh |
| Polttoturve | 9,0 mk/MWh |
| Maakaasu | 10,3 mk/MWh |
| Kivihiili | 35,2 mk/MWh |
| Raskas polttoöljy | 28,4 mk/MWh |
Taulukko 1. Eri lämmityspolttoaineiden energiaverot lämpösisältöä kohden laskettuna 1.9.1998 alkaen
Sähköntuotannossa siirryttiin vuoden 1997 alusta alkaen verottamaan sähkön kulutusta polttoaineiden verotuksen sijasta. Perittävästä sähköverosta tuli sama tuotantotavasta riippumatta. Sähköveron suuruus luokassa I (muu kuin teollisuussähkö) on tällä hetkellä 4,1 p/kWh ja luokassa II (teollisuussähkö) 2,5 p/kWh. Nimellisteholtaan alle 40 MVA puuta tai turvetta käyttäville lämmitysvoimalaitoksille sekä pienvesivoiman ja tuulivoiman tuottajille maksetaan tuotantotukea, jonka suuruus on vastannut II-veroluokan mukaista sähköveroa. Vuoden 1998 alusta maksettavaa tukea laajennettiin siten, että kaikki puulla tai puupohjaisilla polttoaineilla tuotettava sähkö on oikeutettu tukeen laitoskoosta riippumatta. Lisäksi 1.9.1998 lähtien tuulivoimalle maksettava tuen määrä nostettiin vastaamaan I-veroluokan sähköveroa.
Energiaturpeen käytön tulevaisuus maassamme riippuu ratkaisevasti turpeelle myönnettävien verohelpotusten määrästä sekä siitä millaisen kannan Euroopan Unioni ottaa sen verokohteluun parhaillaan käynnissä olevassa energiaverotuksen harmonisointiin tähtäävässä selvitystyössään. Valtioneuvosto on energiapoliittisessa selonteossaan 3.6.1997 asettanut tavoitteekseen, että turpeen verotus jäisi tulevassa energiaverodirektiivissä jokaisen jäsenvaltion itsensä ratkaistavaksi.
Energiaturpeen ja muiden kotimaisten biopolttoaineiden käyttöä on koko 1990-luvun tuettu valtioneuvoston energiapoliittisten linjausten mukaisesti. Eri tukimuotoja tarkasteltaessa on huomattava, että tuen kohteena ovat usein olleet turve ja puu yhdessä, eikä niiden osuutta aina voida erottaa. Toisaalta pelkkään puun energiankäyttöön kohdistunut tuki edesauttaa useimmiten välillisesti myös turpeen käyttöä. Puu on usein vain osapolttoaine ja turve on sille luonnollinen polttoainepari.
Kauppa- ja teollisuusministeriön energiatukea on kohdistettu merkittävästi bioenergiaa käyttäviin laitosten investointeihin. Vuoteen 1993 asti näihin investointeihin myönnettiin myös korkotukea. Lisäksi työministeriö on tukenut työllisyysperustein kotimaisen polttoaineen käyttöön perustuvan kaukolämpölaitoksen tai lämmön jakeluverkon rakentamista. Kokonaisuutena on biopolttoaineita käyttävien laitosten ja tuotantokaluston investointeihin arvioitu käytetyn 76 Mmk/v.[7]
Energiaturpeen asema Suomen energiamarkkinoilla 1990-luvulla
Suomessa on valtiovallan taholta tuettu voimakkaasti kotimaisen bioenergian ja maakaasun käyttöä kivihiilen ja öljyn käytön sijasta koko 1990-luvun ajan. Tätä linjaa on jatkettu myös uusimmassa Suomen energiastrategiassa. Valtioneuvosto on määritellyt Suomen energiapolitiikan keskeiset linjat selonteossaan eduskunnalle 3.6.1997. Sen mukaan energiankulutuksen rakennetta on kehitettävä siten, että bioenergian ja muun uusiutuvan energian osuutta kokonaisenergiasta lisätään. Myös maakaasun käyttöä tulisi lisätä. Sen sijaan muiden fossiilisten polttoaineiden kuin maakaasun käyttöä olisi vähennettävä. Energiastrategiassa korostetaan erityisesti tarvetta korvata kivihiilen käyttöä uusilla energialähteillä sähkön tuotannossa. Valtioneuvosto korostaa myös, että uusia voimalaitosratkaisuja tehtäessä on lähdettävä siitä, että yhdistetyn sähkön ja lämmön tuotannon rakentamismahdollisuudet hyödynnetään täysimittaisesti ja että tällaisen kapasiteetin polttoaineeksi valitaan maakaasu tai kotimainen polttoaine. Energiastrategiassa todetaan turpeen olevan nykyisin luontaisilla kulutusalueillaan kilpailukykyinen polttoaine erityisesti yhdistetyssä lämmön ja sähköntuotannossa. Turpeen tuotantoon ja käyttöön investoitua laitekantaa on sen mukaan tarkoituksenmukaista käyttää edelleen myös tulevaisuudessa.[8]
Energiamarkkinoiden päätrendit 1990-luvun aikana ovat olleet energiastrategiassa valittujen linjausten mukaisia. Markkinoilla on siirrytty kivihiilestä maakaasun ja puupolttoaineiden kulutukseen sekä pienessä mittakaavassa tuuli- ja aurinkoenergian hyödyntämiseen. Hiilivoimaloiden mittavien rikki- ja hiilidioksidipäästöjen vuoksi sen verokohtelu on ollut ankaraa. Uusia hiilivoimaloita ei enää ole rakennettu, tosin pääosin kotimaisien polttoaineiden käyttöä varten rakennetuissa monipolttokattiloissa kivihiiltä voidaan polttaa. Maakaasulla on erittäin vahva asema maakaasuverkkoon liitetyillä alueilla. Maakaasuverkon laajentamista suunnitellaan ja toteutuessaan nämä suunnitelmat tulevat lisäämään sen käyttöä entisestään. Puupolttoaineiden käyttöä pyritään verotuksellisesti ja erilaisten tukien kautta suosimaan ja puun käyttö polttoaineena on lisääntynyt rajatusta tarjonnasta huolimatta. Energiaturve on kohtuullisen hyvin pystynyt puolustamaan asemaansa energiantuotannon polttoaineena, sillä turve on edelleen kohtuuhintaista ja luonteva kotimainen tukipolttoaine puulle. Lähivuosina turpeen käytön määrän on arvioitu pysyvän samana tai hiukan nousevan. Kivihiilen käyttö tulee jatkossa mitä ilmeisimmin vähentymään entisestään.
Kaukolämmön ja sähkön tuotantoon kulutettujen polttoaineiden osuudet ovat vuosien 1988–1998 välillä kehittyneet seuraavasti:
| Polttoaine | 1988 | 1998 |
| Kivihiili | 48,7 % | 29,5 % |
| Turve | 20,3 % | 20,1 % |
| Maakaasu | 11,8 % | 34,2 % |
| Polttoöljy | 14,8 % | 7,1 % |
| Puupolttoaineet ja muut | 4,4 % | 9,1 % |
Taulukko 2. Polttoaineiden suhteelliset osuudet kaukolämmön ja kaukolämpövoiman tuotannossa 1988 ja 1998.[9]
| Polttoaine | 1988 | 1998 |
| Kivihiili | 49,8 % | 31,6 % |
| Maakaasu | 13,0 % | 19,7 % |
| Polttoöljy | 8,5 % | 4,8 % |
| Turve | 7,6 % | 18,1 % |
| Puupolttoaineet ja muut* | 21,1 % | 25,8 % |
* Ryhmä ”muut” käsittää pääasiassa puunjalostusteollisuuden jäteliemiä
Taulukko 3. Sähköntuotantoon kulutetun energiaturpeen ja sille vaihtoehtoisten polttoaineiden suhteelliset keskinäiset osuudet vuosina 1988 ja 1998.[10]
Muutokset taulukoiden esittämissä kulutusosuuksissa voidaan pitkälti selittää polttoaineiden suhteellisten hintojen muutoksilla. Turpeen nimellishinta on pysynyt viimeisen kymmenen vuoden ajan miltei saman suuruisena. Sen sijaan kivihiilen nimellishinta lämmöntuotannon polttoaineena on verotuksen kiristyessä noussut yli kaksinkertaiseksi ja raskaan polttoöljyn sekä maakaasun nimellishinnat yli 50 %.[11]
Vapo-konserni
Vapo-konsernin liikevaihto vuonna 1998 oli 1 879 Mmk. Energiaturveliiketoimi kuuluu emoyhtiö Vapo Oy:n piiriin. Vapo Oy, jonka liikevaihto vuonna 1998 oli 868 Mmk, myy energiaturpeen lisäksi puupolttoainetta ympäristöturvetta, lämpöä, sähköä ja ympäristöhuollon ratkaisuja. Vapo Oy:n lisäksi Vapo-konserniin kuuluu puunjalostusta harjoittava Vapo Timber-konserni ja kasvuturveliiketoimintaa harjoittava Kekkilä-konserni. Emoyhtiö Vapo Oy on konsernin selvästi kannattavin osa. Sen osuus konsernin liikevaihdosta vuonna 1998 oli 46 %, mutta sen osuus koko konsernin liikevoitosta oli 73 %.
Energiaturveliiketoimen liikevaihdon [ ][12] osuus emoyhtiö Vapo Oy:n koko liikevaihdosta oli [ ][12] %. Vapo Energian palveluksessa vuonna 1998 oli 430 henkilöä. Lisäksi turvetuotanto ja kuljetukset työllistivät noin 3 000 yrittäjää ja heidän palveluksessaan olevaa. Vapo on toiminut valtion omistamana osakeyhtiönä vuodesta 1984 lähtien. Tätä ennen se oli valtion liikelaitos. Aloittaessaan toimintansa osakeyhtiömuodossa Vapon omistukseen siirtyi Valtion polttoainekeskuksen suuri turvesuo-omaisuus. Vapon hallinnassa oli 31.12.1999 suota yhteensä [ ][12] hehtaaria. Vapo on kasvattanut energiaturveliiketoimintaansa yritysostoin. Vuonna 1992 Vapo osti Metsäliitto osuuskunnan turveliiketoiminnan ja vuonna 1995 Kemira Chemicals Oy:n turveliiketoiminnan. Vapo oy on laajentanut toimintaansa myös energiantuotantoon. Vuonna 1998 se perusti Sucros Oy:n ja ABB Service Oy:n kanssa yhteisen energiatuotantoyhtiön Voimavasu Oy:n. Samana vuonna Vapo osti Lieksan Lämpö Oy:n ja vuonna 1999 Forssan Energia Oy:n.
Vapon asema Energiaturvemarkkinoilla
Vapon osuus energiaturvemarkkinoista on heidän oman ilmoituksensa mukaan tällä hetkellä noin 80 %. Vapon jälkeen suurin energiaturpeen toimittaja on Turveruukki Oy. Turveruukki toimii pääasiassa Oulun, Lapin ja Kuopion lääneissä. Turveruukin osuudeksi energiaturvemarkkinoista on arvioitu vajaa 10 %. Turveruukin liikevaihto on n. 60 Mmk ja sen palveluksessa on 14 henkilöä. Lisäksi yhtiö työllistää 210 itsenäistä yrittäjää.
Markkinoilla toimii myös noin 200 pientuottajaa, joiden yhteiseksi markkinaosuudeksi on arvioitu noin 5 %. Pientuottajien määrä on 1990-luvulla kasvanut ja viime vuosina pientuottajat ovat perustaneet turpeen markkinointia varten turverenkaita, joiden avulla ne ovat pyrkineet parantamaan markkina-asemaansa. Edellä mainittujen lisäksi jotkut turpeen suurkäyttäjät (Stora Enso, Kemira, Fortum ja Kuopion Energia) ovat perustaneet omat turvetuotanto-organisaationsa, jolla ne tyydyttävät osan omasta kiinteän polttoaineen tarpeestaan.[13]
Vapon omistuksessa oleva suo-omaisuus on suuri verrattuna muihin turvetuottajiin. Sen hallinnassa on yli 100 000 hehtaaria turvesoita. Turveruukilla on hallussaan noin 15 000 hehtaaria soita. Vapolla on tuotantokunnossa suopinta-alaa yli 50 000 hehtaaria ja Turveruukilla yli 5 000 hehtaaria. Pienturvetuottajien tuotantokunnossa oleva tuotantopinta-ala on yhteensä noin 10 000 hehtaaria. Pientuottajat omistavat tuottajakohtaisesti keskimäärin 70–80 hehtaaria soita.[14]
Vapon arvion mukaan tuotantokäytössä olevien soiden määrä oli vuonna 1999 noin 60 000 ha. Kauppa- ja teollisuusministeriön vuonna 1996 tekemässä selvityksessä arvioitiin energiaturpeen tuottamiseen soveltuvien soiden kokonaispinta-alaksi 901 000 ha. Vapon mukaan tämä pinta-ala on käytännössä pienempi, ainoastaan noin 600.000 ha. Voidaan siis arvioida, että 7–10 prosenttia energiaturpeen tuotantoon sopivista soista on tuotantokäytössä.[15]
Turpeen pientuottajilta saadut selvitykset
Kilpailuvirasto lähetti pienturvetuottajille 13.10.1998 kyselyn, jolla selvitettiin heidän mahdollisuuksiaan kilpailla energiaturvemarkkinoilla. Useassa vastauksessa esitettiin arvostelua Vapon toimintatapoja kohtaan. Pientuottajat olivat tyytymättömiä erityisesti siihen, että he eivät pääse myymään turvettaan energialaitoksille Vapon menettelytapojen takia. Tämä johtuu heidän mukaansa siitä, että Vapo pyrkii myymään energialaitoksille koko laitoksen kulutusta vastaavan turvemäärän. Koska Vapon solmimat sopimukset ovat pitkäaikaisia, muiden kuin Vapon ei kannata investoida alueen soihin, sillä pientuottajat eivät yksin pysty vastaamaan keskisuurten ja suurten laitosten tarvitsemasta turvemäärästä, vaikka pienturvetuottajat kertovat pystyvänsä toimittamaan osan laitoksen kuluttamasta turpeesta kilpailukykyiseen hintaan.
Saatujen vastausten mukaan pienturvetuottajien toimintamahdollisuudet vaihtelivat turvetta käyttävien energialaitosten sopimustilanteesta riippuen. Jotkut energialaitokset voisivat Vapon toimitussopimuksien puitteissa ostaa turvetta myös pientuottajilta. Näissäkin tapauksissa pienturvetuottajien on hankalaa päästä toimittamaan turvetta laitoksille Vapon käyttämän ns. häntähinnoittelun vuoksi. Tällä tarkoitetaan Vapon sopimuksissa käyttämää kaksihintajärjestelmää, jossa perussopimuksessa sovitun määrän ylittävä turve myydään selvästi perushintaa halvemmalla. Pienturvetuottajat joutuvat alittamaan tämän hinnan mikäli haluavat päästä myymään turvettaan. Pienturvetuottajat joutuvat tyytymään hintoihin, jotka ovat selvästi alle KTM:n energiatilastojen ilmoittaman keskihintatason. Joissain vastauksissa viitattiin myös siihen, että turpeen ostajat pitävät itsestään selvinä sitä, että Vapo määrittää hintatason, johon pientuottajien on tyydyttävä.
Pienturvetuottajat mainitsevat Vapon kilpailuetuna myös sen, että se on hankkinut suonsa liikelaitosaikanaan ja pystyy tuottamaan turvetta ilman perusinvestointeja, kun taas pienturvetuottajat joutuvat sisällyttämään perusinvestoinnit hintoihinsa. Joissain vastauksissa viitataan Vapon pyrkivän ja pystyvän suurten taloudellisten resurssiensa avulla ostamaan suot pienturvetuottajien nenän edestä ja sitomaan itsenäiset turvetuottajat aliurakoitsijoikseen. Vapo pyrkii saatujen vastausten mukaan sitomaan pientuottajia itseensä mm. tarjoamalla alihankintasopimuksen kytkynä hankintasopimukseen liittyvien lupien hakemisen ja solmimalla eri alihankkijoiden sopimukset päättymään eri vuosina, jolloin pienturvetuottajat eivät pysty antamaan turpeen käyttäjille yhteisiä tarjouksia.
Vapon asiakkailta ja lämpökattiloiden valmistajilta saadut lausunnot
Kilpailuvirasto lähetti selvityspyynnöt 6.7.1994 ja 3.10.1994 yhteensä kuudelletoista ja 12.1.1995 neljälletoista energiaturvetta käyttävälle energialaitokselle, aluelämpökeskukselle ja turpeen teollisuuskäyttäjälle. Vastaajilta pyydettiin lausuntoa mm. energiaturvemarkkinoiden kilpailutilanteesta ja mahdollisuudesta käyttää turpeen sijasta muita polttoaineita.
Suurin osa vastaajista katsoi, että energiaturpeen tarjonnassa ei ole riittävästi kilpailua. Vastaajat katsoivat myös, että Vapon asema markkinoilla on hyvin vahva ja että sillä oli tästä johtuen mm. mahdollisuus hinnoitella turve oman näkemyksensä mukaan. Useassa lausunnossa todettiin Vapon käyttämän marginaalihinnoittelun (hinnoittelun, jossa turpeen hinta laskee ostetun määrän kasvaessa) johtavan siihen, että laitoksen ei kannata hankkia turvetta muilta tuottajilta. Vastauksista ei voida tehdä yksiselitteistä johtopäätöstä laitosten mahdollisuuksista käyttää turpeen sijasta muita polttoaineita. Osassa laitoksista pystyttiin turpeen sijasta polttamaan muita polttoaineita, osassa muiden polttoaineiden käyttö ei ollut mahdollista. Yleisimpänä vaihtoehtona mainittiin puupolttoaineet.
Kilpailuviraston 12.1.1995 lähettämässä kirjeessä kysyttiin hyödykemarkkinoiden selvittämiseksi 13 energiaturvetta käyttävältä elinkeinonharjoittajalta heidän mahdollisuuksistaan korvata energiaturvetta muilla polttoaineilla. Elinkeinonharjoittajia pyydettiin arvioimaan, siirtyisikö laitos käyttämään muita polttoaineita, jos energiaturpeen hinta kohoaisi 5 % ja muiden polttoaineiden hinnat pysyisivät ennallaan. Lisäksi vastaajia pyydettiin arvioimaan, kuinka suuria investointeja ja kuinka pitkäaikaisia muutostöitä siirtyminen turpeesta muihin polttoaineisiin vaatisi.
Vastaajista yksi ilmoitti, että energiaturpeen 5 %:n suuruinen hinnankorotus aiheuttaisi siirtymisen osittain muun polttoaineen (maakaasun) käyttämiseen. Seitsemän vastaajaa ilmoitti, että 5 %:n hinnankorotus ei aiheuttaisi siirtymistä muihin polttoaineisiin. Loput viisi vastaajaa eivät osanneet antaa yksiselitteistä vastausta kysymykseen. Ensisijaisena turvetta korvaavana polttoaineena yksi laitos mainitsi maakaasun ja yksi vastaaja rinnakkain kivihiilen ja hakkeen. Lopuille ensisijainen turvetta korvaava polttoaine oli hake tai muu puupolttoaine. Arviot kustannuksista, jotka aiheutuisivat turpeen vaihtamisesta johonkin muuhun polttoaineeseen vaihtelivat laitoksittain 0 ja 40 Mmk:n välillä.
Kilpailuvirasto tiedusteli 9.9.1994 päivätyssä kirjeessään kahdelta voimalaitoskattilan valmistajalta, millaiset mahdollisuudet energialaitoksilla on korvata turvelaitoksia varten valmistetuissa voimakattiloissa poltettua turvetta muilla polttoaineilla. Uusia laitoksia rakennettaessa voimalaitokseen valitaan yleensä ns. monipolttokattila. Valmistajien mukaan turvelaitoksien käyttöön rakennetaan joko kiertoleiju- (=kiertopeti) ja kerrosleiju- (=kuplapeti) kattiloita. Kiertoleijukattiloissa voidaan valmistajien mukaan käyttää lähes mitä tahansa kiinteää polttoainetta. Kerrosleijukattiloissa voidaan turpeen lisäksi käyttää lähinnä puupohjaisia polttoaineita. Siirryttäessä turpeesta hiilen tai muun polttoaineen käyttöön kattilan muutostöiden kustannukset ovat yleensä muutamia prosentteja koko laitoksen hinnasta. Kuljetus- ja käsittelylaitteiden rakentamiseen tarvittavat investoinnit voivat sen sijaan olla huomattavia, jopa 10–15 % laitoksen hinnasta.
Vapon Kilpailuvirastolle antamat selvitykset
Vapo on todennut Kilpailuvirastolle toimittamissaan selvityksissä, että energiaturvemarkkinat eivät ole valtakunnanlaajuiset. Turvesoiden tulee sijaita hyvin lähellä käyttökohdetta, jotta turpeen kilpailukyky muihin polttoaineisiin nähden on mahdollinen, koska turpeen kuljetuskustannukset ovat korkeat. Esimerkiksi kivihiilen energiatiheys on turpeeseen nähden 2,5-kertainen, mikä vaikuttaa suoraan toimituskustannuksiin. Vapo katsoo siten, että turve on paikallispolttoaine. Vapon mukaan turvemarkkina muodostuu jokaisen lämpö- ja voimalaitoksen osalta erikseen, jolloin kunkin laitoksen kohdalla tarkastellaan ainoastaan kyseisen laitoksen läheisyydessä olevia turvesoita ja niiden turvevaroja. Kyseessä olevat hyödykemarkkinat eivät kuitenkaan ole turvemarkkinat, sillä turve kilpailee laitoskohtaisista markkinoista muiden kotimaisten ja ulkomaisten polttoaineiden kanssa.[16]
Vapo on lisäksi todennut, että merkittävin kilpailu eri polttoainevaihtoehtojen välillä käydään jo laitoksen suunnittelu- ja rakennuttamisvaiheessa. Kun taloudellisin laitosratkaisu ja siihen liittyvä polttoaine on tässä kilpailussa valittu, laitoksen rakentamisen jälkeen kysymys on enää toimitussopimuksen voimassaoloajan mittaisesta kilpailun lopputuloksen soveltamisesta.
Osallistuessaan eri polttoaineiden väliseen kilpailuun energiaturpeen toimittajat joutuvat sitoutumaan turpeen toimituksiin koko voimalaitoksen käyttöajaksi. Tavallisesti tämä varmistetaan pitkäaikaisin toimitussopimuksin. Mikäli turvevaroja ei saada kokonaisuudessaan varmistettua ennen voimalaitoksen rakentamista, turvelaitosta ei Vapon mukaan rakenneta ollenkaan.
Vapo toteaa turpeen joutuvan kilpailemaan myös laitoksen rakentamisen jälkeen muita polttoaineita vastaan. Sen mukaan suuressa osassa turvetta käyttävistä kattiloista käytetään pääpolttoaineena muuta kuin turvetta, sillä turvelaitos pystyy joko suoraan tai pienin muutoksin käyttämään myös muita kotimaisia kiinteitä polttoaineita, öljyä, kivihiiltä tai maakaasua. Vapon mielestä relevantteja hyödykemarkkinoita ei tarjolla olevien vaihtoehtoisten polttoaineiden suuren määrän vuoksi voida rajata turvemarkkinoiksi. Vapon toteaa myös, että kun energiaturpeelle vaihtoehtoisia relevantteina pidettäviä muita polttoaineita, esim. hiiltä, öljyä, maakaasua ja puupolttoaineita on tarjolla jopa maailmanlaajuisesti, täytyy kilpailuoikeudellinen tulkinta relevanteista maantieteellisistä markkinoista olla laajempi kuin pelkkä lämpö- tai voimalaitoskohtainen markkina-alue.[17]
Vapo katsoo, että sillä ei ole kilpailunrajoituslain tarkoittamaa määräävää markkina-asemaa millään asiassa esillä olevalla markkinalla. Vapo kuitenkin myöntää, että sillä on laitoskohtaisiin sopimuksiin tai turvevarojen hallintaan perustuva merkittävänä pidettävä asema tietyn lämpö- tai voimalaitoksen polttoaineen toimittajana.
Vapo on todennut, että se pyrkii solmimaan 5–10 vuoden pituisia toimitussopimuksia. Joissakin tapauksissa on lähinnä ostajan tahdosta tehty 25 vuoden sopimuksia. Pienille asiakkaille (2–10 GWh/a) tehdään kuitenkin 1–2 vuoden pituisia sopimuksia. Pääsyynä pitkiin sopimuksiin Vapo pitää sitä, että ostaja haluaa turvata laitokselleen polttoaineen saannin kilpailukykyiseen hintaan. Lämpökeskusten ja voimalaitosten tehokas käyttöikä on Vapon mukaan noin 20–30 vuotta.
Vapon mukaan pitkä sopimus on turpeen myyjälle tärkeä sen takia, että soitten hankinta, kuivatus ja valmistelu tuotantokuntoon kestää yleensä 5–10 vuotta. Turvesuon tuotannollinen käyttöikä on puolestaan noin [ ][18] vuotta. Perusinvestoinnin riski on siten kohtuuttoman suuri ilman pitkäaikaista sopimusta, koska rakennetulle voimalaitokselle tarkoitetulle turpeelle ei pääsääntöisesti löydy vaihtoehtoista käyttökohdetta, jonne turvepolttoaine voitaisiin toimittaa kannattavasti. Lisäksi sekä em. lämpökeskusten ja voimalaitosten että turvesuon käyttöiät ovat varsin yhtenevät, minkä vuoksi Vapo pitää pitkiä runkosopimuksia taloudellisesti tarkoituksenmukaisina. Voimalaitoksille ja lämpökeskuksille on haettu poikkeuksetta myös investointi- ja korkotukiavustusta sekä työllistämisavustusta. Valtion antamien avustusten perustana ovat yleensä pitkäaikaiset ja luotettavat polttoaineen toimitusmahdollisuudet.
Vapo toteaa myös, että osallistuessaan eri polttoaineiden väliseen kilpailuun ennen laitoksen rakentamista energiaturpeen toimittajat ovat joutuneet sitoutumaan rakennuttajaan ja voimalaitosinvestointeihin saatujen avustusten antajaan nähden koko voimalaitoksen käyttöajaksi riittäviin turvetoimituksiin. Mikäli asiakasta ei voida vakuuttaa turvevarojen riittävyydestä ennen laitoksen rakentamista, ei laitosta rakenneta turvetta käyttäväksi. Myös turvetuottajille pitkät toimitussopimukset ovat tärkeitä. Turvetuotanto tapahtuu urakoituna, jolloin elinvoimaista urakoitsijakuntaa ei synny, jos heidän tulisi investoida tuotanto- ja toimituskalustoon satunnaisten tuotantojaksojen perusteella.
Lähes jokaisessa sopimuksessa on Vapon mukaan irtisanomispykälä, joka mahdollistaa kummallekin sopijapuolelle irtautumisen sopimuksesta suhteellisen nopeasti. [ ][19].
Toimitussopimuksissa määritellään sopimusaikana käytettävät vuosittaiset perusmäärät. Toimitussopimuksissa määritelty alustava toimitusmäärä vahvistetaan vuosittain ennen tilauskauden alkua. Asiakas arvioi perusmäärän lisäksi koko toimituskauden energiaturvetarpeensa, joka perustuu asiakkaan mahdollisuuksiin tuottaa energiaa muilla yksiköillä ja toisaalta energian kysyntäarvioon. Asiakkaan näin määrittelemän kokonaistarpeen perusteella neuvotellaan ns. lisämääristä. Lisäturvekaupasta sovitaan joissakin tapauksissa vuosittain asiakkaiden kanssa käytävissä hinta- ja määräneuvotteluissa.
Joissakin Vapon käyttämissä sopimuksissa on ollut ehto, jonka mukaan ostajan on neuvoteltava lisäturpeen hankinnasta ensisijaisesti Vapon kanssa. Vapo on perustellut kyseisenlaisia ehtoja sillä, että perussopimus mahdollistaa tilaajalle tietyn prosentuaalisen poikkeaman perusturvemäärästä, kun taas Vapo on velvollinen varautumaan sopimuksen mukaisiin maksimituotantomahdollisuuksiin. Vapo on kuitenkin korostanut, että kyseinen ehto ei velvoita ostajaa sopimaan lisäturvetoimituksista Vapon kanssa. Vapo on viitannut myös siihen, että vain se on perustanut turvavarastolain mukaisen turpeen turvavaraston kriisiaikoja varten.
Toimitettavan turpeen hinta määritellään pääsääntöisesti vuosittain kullekin lämmityskaudelle, vaikka itse toimitussopimukset solmitaan useiksi vuosiksi. Vapo on todennut neuvottelevansa hinnat asiakaskohtaisesti. Hintaan vaikuttavat turvesoiden sijainti käyttöpaikkaan nähden, suoinvestoinnit, turpeen laatu, tuotantokustannukset ja tuotanto-olosuhteet. Polttoaineen hinnan jakautuminen eri komponentteihin on Vapon mukaan aina tulos asiakkaan kanssa käydyistä neuvotteluista. Käytännössä turpeen hintakomponentit vaihtelevat eri sopimuksissa, jolloin joissakin sopimuksissa on varausmaksu, tilausmaksu ja kulutushinta (pääasiassa suuret asiakkaat), joissakin tilausmaksu ja kulutushinta ja joissakin vain kulutushinta (yleensä pienet asiakkaat). Varausmaksun ja tilausmaksun tarkoituksensa on Vapon mukaan kattaa kiinteitä kustannuksia ja kulutushinnan muuttuvia kustannuksia. Useampaan hintakomponenttiin jako on Vapon mielestä ainakin suurista asiakkaista luonnollista, koska sähkö- ja maakaasusopimuksetkin ovat sisältäneet vastaavat komponentit. Samoin voimalaitosten itsensä myymä energia toimitetaan vastaavalla rakenteella tehtyjen sopimusten perusteella.
Lisäturve eli sovitun perusmäärän ylittävä turve hinnoitellaan Vapon mukaan periaatteessa samoin perustein kuin muu turve. Lisäturvetilaukseen sovelletaan kuitenkin nosto- ja varastotilanteen niin salliessa hintaa, joka koostuu pääosin muuttuvista kustannuksista, koska kiinteät kustannukset ovat jo tulleet pääosaltaan korvatuiksi perusturpeen hinnassa eikä lisätilauksella ole juurikaan vaikutusta kiinteisiin kustannuksiin. Lisäturve ei kuitenkaan ole aina halvempaa kuin perusturve. Lisäturve voidaan Vapon mukaan esimerkiksi joutua toimittamaan joltakin muulta suolta kuin perusturve, jolloin turpeen laatu ja kuljetuskustannukset voivat vaikuttaa hintaan huomattavasti. Sopimuksesta riippuen lisäturpeena voidaan myydä turvetta, jonka maksimi varastointiaika alkaa täyttyä, jolloin hinnassa otetaan huomioon huonon laadun aiheuttamat kustannukset.
Kilpailuoikeudellinen arvio
Relevantit markkinat
Määräävän markkina-aseman olemassaolon ja sen mahdollisen väärinkäytön arvioinnin perusteena ovat tapauskohtaisesti määriteltävät relevantit tuote- ja maantieteelliset markkinat ja niiden kehitys. Sellaiset hyödykkeet, joita asiakkaat pitävät toisiaan kohtuullisesti korvaavina, luetaan mukaan relevantteihin hyödykemarkkinoihin. Hyödykkeen kysynnän lisäksi otetaan huomioon myös tarjoajien toimintaolosuhteet ja tarjonnan korvattavuus. Maantieteellisiä markkinoita määriteltäessä otetaan huomioon tarkastelun kohteena olevan yrityksen toiminta-alue ja myös ne alueet, joilla asiakkaiden on mahdollista solmia taloudellisesti ja teknisesti realistisia vaihtoehtoisia liikesuhteita.
Käsiteltävässä tapauksesta täytyy relevantteja markkinoita määriteltäessä tarkastella erikseen tilannetta ennen energialaitoksen rakentamista ja sen rakentamisen jälkeen.
Kilpailutilanne ennen lämpö- tai lämpövoimalaitoksen rakentamista
Ennen lämpö- tai lämpövoimalaitoksen rakentamista on olemassa kilpailua eri polttoaineiden välillä. Potentiaalisia pääpolttoainevaihtoehtoja ovat energiaturve, maakaasu, polttoöljyt, puupolttoaineet ja kivihiili. Polttoaineen valintaan vaikuttavat esimerkiksi laitoksen maantieteellinen sijainti, polttoaineiden väliset hintasuhteet ja saatavuus, sekä laitoksen rakentamista varten saatavat julkiset avustukset. Lämmöntuotannossa kilpailutilanne voi vallita myös eri lämmitysmuotojen välillä. Esimerkiksi kunnallisen lämpölaitoksen rakentamisen vaihtoehtona voidaan asutusalueelle valita talokohtainen lämmitys. Pelkästään sähköä tuottavan lauhdevoimalaitoksen sijainti on riippumaton lämpökuormasta ja vapaammin valittavissa. Vastapainelaitoksen tulee sen sijaan sijoittua kaukolämpöä käyttävän taajaman tai prosessissaan höyryä käyttävän teollisuuslaitoksen läheisyyteen. Energiaturpeella on varsin vahva kilpailuasema erityisesti sisämaahan rakennettavien laitosten polttoainetta valittaessa.
Turpeen ja muiden polttoaineiden välinen kilpailutilanne energialaitoksen rakentamisen jälkeen
Suunnitteluvaiheessa energialaitos optimoidaan käyttämään valmistumisensa jälkeen tiettyä polttoainetta tai polttoaineyhdistelmää. Näin myös suurin osa turvetta pääpolttoaineenaan tai merkittävissä määrin käyttävä laitokset ovat usein teknisistä syistä rakentamisensa jälkeen käytännössä sidottuja käyttämään polttoaineenaan turvetta. Energialaitoksen rakentamisen jälkeen valinta turpeen ja muiden polttoaineiden välillä ei ole vapaa, vaan polttoaineiden valinnalle on olemassa joukko teknisiä, taloudellisia sekä valtiovallan investointituki- ja veropoliittisesta sääntelystä johtuvia rajoituksia.
Maakaasun valinta energialaitoksen polttoaineeksi on sen vaatiman kiinteän toimitusverkon vuoksi rajoittunut sille alueelle Etelä-Suomessa, joka sijaitsee maakaasuverkon välittömässä läheisyydessä. Turvepolttoaineen korvaaminen maakaasulla ei muutenkaan ole juuri mahdollista, sillä turvelaitoksien kattilat ovat tekniikaltaan niin erilaisia, että niissä poltettavasta turpeesta voitaisiin ainoastaan 6 % korvata maakaasulla.[20] Niillä alueilla, joilla maakaasua on saatavissa on sen kilpailuasema valittaessa laitoksen polttoainetta varsin vahva. Maakaasu on maakaasuverkon laajentuessa vallannut markkinoita muilta polttoaineilta.
Polttoöljyä käytetään pienissä voima- ja lämpölaitoksissa sekä muiden polttoaineiden vara- ja tukipolttoaineena. Sen osuus kaukolämmön ja yhdistetyssä lämmön- ja sähköntuotannossa käytetyistä polttoaineista v. 1998 oli vain noin 7 %. Öljyn käyttämiselle turvetta polttavissa laitoksissa on myös teknisiä esteitä, vaikka useimpia pieniä ja keskikokoisia vanhoja turvetta käyttäviä kattiloita voidaan ajaa myös polttoöljyllä täydellä teholla. Suurimpia vanhoja kattiloita voidaan öljyllä ajaa keskimäärin vain puolella teholla, samoin kuin uusimpia petikattiloita. Suurimittainen öljyn käyttö ei ole taloudellisesti kannattavaa, sillä öljyn hinta on korvaaviin polttoaineisiin verrattuna hyvin korkea. Öljyn hinta myös vaihtelee niitä enemmän.
Puupolttoaineilla voitaisiin teknisesti korvata käytännössä lähes kaikki energialaitoksissa käytetty turve. Puupolttoaineita ei kuitenkaan ole taloudellisesti saatavissa läheskään niin suuria määriä kuin niitä polttoteknisesti voitaisiin käyttää. Puru ja kuori, jotka ovat turvetta edullisempia polttoaineita, hyödynnetään nykyisin täysmääräisesti, eikä niitä ole juurikaan enempää saatavissa. Metsähake on sen sijaan pääsääntöisesti kalliimpaa kuin turve eikä sitäkään ole saatavissa riittävän suuria määriä, jotta sillä voitaisiin merkittävässä määrin korvata turpeen polttoa.[21] Puupolttoaineen heikko toimitusvarmuus on myös eräs sen korvaavuuden este. Turvetta ja puupolttoaineita käytetään paljolti samoissa käyttökohteissa. Turpeen käytön lisääminen johtaa usein myös puun käytön lisäämiseen uusissa kohteissa.[22]
Turpeen potentiaalinen pääkilpailija energiamarkkinoilla 1990-luvulla on ollut kivihiili. Kivihiili ja turve kilpailevat erityisesti lämmön ja yhdistetyn lämmön- ja sähköntuotannon polttoaineina. Kivihiilen ja turpeen käyttö lämpö- ja voimalaitosten polttoaineena on voimakkaasti maantieteellisesti jakautunutta. Turve on lähes poikkeuksetta pääpolttoaine Suomen sisä- ja pohjoisosissa, kun taas kivihiiltä käytetään turveköyhillä Etelä- ja Länsi-Suomen rannikkoalueilla.
Kivihiilen hinnanmuodostuksen tärkein komponentti ovat kuljetuskustannukset. Kuljetukset sisämaahan muodostuvat lyhyilläkin etäisyyksillä epätaloudellisiksi. Tämän vuoksi kivihiili on Suomessa kilpailukykyinen vain rannikkoalueilla. Suomeen tuotu kivihiili käytetään miltei kokonaan Suomen rannikon suurissa voimalaitoksissa.
Kivihiili tuodaan pääsääntöisesti suoraan meritse voimalaitosten varastoihin. Kivihiilen kilpailukyvylle onkin olennaista se, että sen käyttöön ei yleensä liity Suomessa tapahtuvista kuljetuksista, käsittelystä ja varastoinnista aiheutuvia logistiikkakustannuksia. Yhdeksän eniten kivihiiltä käyttävää lämpövoimalaitosta kuluttaa 98,7 % kaikesta kaukolämmön tai yhdistetyn sähkön ja lämmön tuottamiseen käytetystä kivihiilestä. Näistä yhdeksästä laitoksista kahdeksan suurissa sijaitsee rannikkokaupungeissa (Kotka, Porvoo, Helsinki, Espoo, Vantaa, Turku, Naantali, Vaasa) ja ainoastaan yksi (Lahden lämpövoima Oy) sisämaassa.[23] Myös teollisuuden kivihiiltä käyttävät voimalaitokset sijaitsevat rannikolla. Sisämaassa ainoa merkittävän määrän (yli 100 GWh vuodessa) kivihiiltä käyttävä teollisuuden voima- tai lämpölaitos sijaitsee Myllykoski Paper Oy:n tehtailla Anjalankoskella.[24] Myllykoski Paper Oy korvaa tämän hiilivoimalaitoksensa vuoden 2001 alkupuoliskolla käyttöön otettavalla, paperitehtaan omia sivutuotteita sekä turvetta ja puuta polttavalla voimalaitoksella. Myös Lahdessa on suunnitteilla uusi voimalaitos.[25] Tällä hetkellä on Suomessa suunnitteilla kymmenisen muuta voimalaitosta, joista yksi on tuulivoimalaitos ja loppujen polttoaineeksi kaavaillaan puuta, turvetta tai maakaasua.[26]
Maantieteellisen markkinoiden jakautuneisuuden lisäksi turpeen korvaamista kivihiilellä estävät energialaitosten kattiloiden polttotekniset ominaisuudet. Energia-Ekonon selvityksen mukaan vain 37 % vuoden 1997 energialaitosten turpeen kulutuksesta olisi ollut teknisesti mahdollista korvata kivihiilellä.[27] Jos kattiloiden yhteyteen rakennetaan hiilenkäsittelyjärjestelmiä (vastaanottotasku, murskaimet, kuljettimet, varastointialue ja siihen liittyvä laitteisto), kasvattaisi se mahdollisuutta korvata turvetta kivihiilellä. Tarvittavien lisäinvestointien määrä vaihtelee voimakkaasti riippuen laitostyypistä. Energia-Ekonon mukaan laitteisiin (vastaanottotasku, murskain, kuljettimet) tarvittavien investointien määrä on suuruusluokaltaan 5 miljoonaa markkaa. Laitevalmistajien mukaan tarvittavat investoinnit voivat olla 10–15 % laitoksen hinnasta. Tällöin kustannukset olisivat keskikokoisilla ja suurilla voimalaitoksilla kymmeniä miljoonia markkoja.
Turpeen kilpailukykyä kivihiiltä vastaan on 1990-luvulla lisännyt myös valtiovallan biopolttoaineita käyttäville laitoksille myöntämät investointi- ja muut tuet. Näiden tukien edellytyksenä on ollut sitoutuminen biopolttoaineen käyttöön. Kivihiilen käyttöä rajoittavat myös ympäristösyyt. Vaikka tuotettua energiayksikköä kohden tarkasteltua kivihiili ja turve ovat molemmat merkitykseltään samaa suuruusluokkaa olevia kasvihuonekaasujen lähteitä, tiukentuneet ympäristöpäästörajat rajoittavat kivihiilen käyttöä voimalaitoksissa mm. sen suurten rikkipäästöjen vuoksi. Lisäesteitä kivihiilen käytölle kotimaisissa energia-alan yrityksissä asettavat niiden kaukolämpö- ja sähköasiakkaiden vahvasti kivihiilen vastaiset ympäristöasenteet. Kotimaisten energialähteiden, erityisesti puupolttoaineiden, käyttöä kivihiilen sijasta halutaan suosia.[28]
Relevantit hyödykemarkkinat
Kilpailuvirasto on todennut 9.11.1992 tekemässään päätöksessä[29], että maakaasu muodostaa itsenäiset relevantit hyödykemarkkinat. Tätä on perusteltu sillä, että maakaasua käyttävää energian tuotantolaitteistoa ei voida ilman huomattavia muutoksia ja tästä aiheutuvia kustannuksia siirtää muuta polttoainetta käyttäväksi. Tuotantomuodon valintaa edeltäviä ja laitoksen rakentamisen jälkeisiä markkinoita voidaan siten pitää viraston päätöksen mukaan erillisinä.
Turpeen pääkilpailija polttoainemarkkinoilla on kivihiili. Kivihiilen käyttö on kuitenkin monella tapaa rajoittunutta. Kivihiiltä käytetään lähes poikkeuksetta ainoastaan etelä- ja länsirannikon kaupunkien suurissa lämpö- ja voimalaitoksissa. Lisäksi maakaasua käytetään voima- ja lämpölaitosten polttoaineena merkittäviä määriä, mutta sen käyttö on rajoittunut maakaasuverkon alueelle. Muissa osissa Suomea turve on tärkein polttoaine.
Kilpailuvirasto katsoo myös, että turpeen korvaaminen kivihiilellä tai jollain muulla polttoaineella saattaa vaatia investointeja, jotka tekevät siirtymisen toiseen polttoaineeseen kannattamattomaksi. Turpeen korvaamiseen liittyvät tekniset esteet ovat jonkin verran vähentyneet, koska pääosa viime vuosina rakennetuista voimalaitoskokoluokan kattilalaitoksista on monipolttoainekattiloita, joissa voidaan polttaa useita erilaisia polttoaineita. Turpeen käytöstä luopuminen aiheuttaa useimmiten tällaisillekin laitoksille lisäinvestointeja. Ainoastaan 37 % laitoksista pystyisi käyttämään kivihiiltä ilman laitokseen tehtäviä teknisiä muutoksia, koska esimerkiksi kuljettimet ja muut polttoaineen käsittelyyn liittyvät laitteet eivät sovellu useille erilaisille polttoaineille. Myös kattilan maksimitehon saavuttaminen saattaa vaatia tietyn polttoaineen tai tietyn polttoaineyhdistelmän käyttöä.
Vaikka turpeen korvaaminen jollakin muulla polttoaineella ei vaatisi merkittäviä lisäinvestointeja, vaihtoehtoisten polttoaineiden käyttöä saattavat vaikeuttaa rajoitettu saatavuus ja heikko toimitusvarmuus sekä korkea hinta. Esimerkiksi hake saattaa usein sopia turvetta korvaavaksi tuotteeksi, mutta Kilpailuviraston saamien selvitysten perusteella sen saatavuus on turpeeseen nähden siinä määrin epävarmaa, että hakkeen ei voida katsoa olevan turvetta korvaava vaan sitä täydentävä tuote. Lisäksi energiaturpeen pitkiä toimitussopimuksia voidaan jo sinänsä pitää osoituksena siitä, että monet asiakkaat ovat suunnitelleet toimintansa perustuvan nimenomaan turpeen käyttöön ja käytännössä sitoutuneet käyttämään merkittäviä määriä turvetta jo ennen laitoksen rakentamista. Vapo on itsekin todennut, että energiaturpeen toimittajat joutuvat yleensä sitoutumaan turpeen toimituksiin koko voimalaitoksen käyttöajaksi. Vapo on todennut vastineessaan, että laitokseen teknisiä muutoksia aiheuttava jatkuva muuttaminen polttoaineesta toiseen ei ole järkevää. Lisäksi julkisen vallan myöntämät investointituet sitovat energialaitoksia biopolttoaineisiin.
Yhtä polttoainetta käyttäviä arina-, pölypoltto- ja liemikattiloita on 1990-luvulla muutettu monipolttoaineisiksi kuplivan pedin leijukattiloiksi. Näitä muutoksia on perusteltu vanhentuneen laitteiston uusimistarpeella ja alentuneilla ympäristöpäästöillä.[30]
Uuden elinkeinonharjoittajan pääsylle energiaturvemarkkinoille on merkittäviä esteitä. Tuotantoon soveltuvien soiden hankkiminen ympäristölupaprosesseineen vaatii työtä ja aikaa. Soiden hankinnan lisäksi aiheutuu kustannuksia suon tuotantokuntoon laittamisesta ja tuotantoon tarvittavan kaluston hankkimisesta. Turveliiketoiminta vaatiikin suuria etukäteisinvestointeja. Kun otetaan vielä huomioon energiaturpeen tuotannossa tarvittava tietotaito on selvää, että uusien elinkeinonharjoittajien pääsy energiaturvealalle ei voi tapahtua lyhyessä ajassa.
Kilpailuvirasto katsoo siten, että energiaturve muodostaa itsenäiset relevantit tuotemarkkinat. Tähän määrittelyyn ei vaikuta se, että on olemassa joitakin energialaitoksia, jotka voivat ilman merkittäviä investointeja siirtyä käyttämään turpeen sijasta kokonaan muita polttoaineita. Tällaisetkaan asiakkaat eivät tavallisesti voi luopua turpeen käytöstä lyhyellä aikavälillä, koska Vapon käyttämien pitkäaikaisten toimitussopimusten irtisanominen kestää yleensä [ ][31]. Kilpailuviraston käsityksen mukaan pääosa turvetta käyttävistä asiakkaista pitää muita polttoaineita lähinnä turvetta täydentävinä, eivät korvaavina polttoaineina. Esimerkiksi öljyä käytetään usein vain tukipoltossa ja sytytyksissä. Turvetoimituksissa olevien häiriötilanteiden takia saatetaan kivihiiltä käyttää turvetta väliaikaisesti korvaavana polttoaineena. Puupolttoaineita käytetään heikon saatavuuden vuoksi pääasiassa turvetta täydentävänä polttoaineena.
Relevantit maantieteelliset markkinat
Turpeen kuljettaminen on kallista suhteessa sen kuutio- tai tonnihintaan. Kuljetuskustannukset muodostavat normaalisti 20–30 % turpeen kokonaishinnasta. Turpeen keskimääräiseksi kuljetusmatka on alan yrittäjien arvion mukaan noin 80 kilometriä ja turvetta kuljetetaan yleensä alle 150 kilometrin matkoja. Kannattava kuljetusetäisyys ei luonnollisestikaan ole muuttumaton, vaan siihen vaikuttavat esimerkiksi kuljetuskustannuksissa ja eri alueiden välisissä turpeen hintasuhteissa tapahtuvat muutokset. Joillain alueilla turpeen kuljetusmatkat ovat selvästi ylittäneet mainitun 150 km:n etäisyyden. Kuljetukset huomattavasti kauemmaksi kuin 150 km:n päähän olisivat myös vallitsevalla hintatasolla mahdollisia, erityisesti mikäli turpeen kuljettajalla olisi mahdollisuus saada paluukuorma.
Turvemarkkinoita ei Kilpailuviraston mielestä voida määritellä laitoskohtaisiksi, sillä samoin kuin yhden energialaitoksen lähettyvillä on yleensä useita turvesoita, niin yhden turvesuon toimitusalueella on yleensä useampia energialaitoksia. Vierekkäiset laitoskohtaiset turpeen hankinta-alueet ovat osin päällekkäiset. Tällöin turveyrittäjä, jonka toimitusalueella sijaitsee kaksi tai useampia laitoksia voi periaatteessa valita laitosten ostotarjouksista edullisimman. Näin ollen näiden kahden laitoksen hankinta-alueen turpeen hinnat vaikuttavat toisiinsa. Tämä hintasignaali välittyy näiltä kahdelta hankinta-alueelta niiden kaikkien laitosten hankinta-alueille, jota leikkaavat kahden ensin mainitun laitoksen hankinta-alueita. Koska turpeen ominaisuudet tai muut tekniset tekijät eivät merkittävästi rajoita sen potentiaalista kuljetusetäisyyttä, niin ainoa turpeen kuljetusmatkaa rajoittava tekijä on kuljetuskustannukset. Tällöin kauempanakin (yli 150 km) olevan potentiaalisen turpeen toimittajan hinnoittelu vaikuttaisi suoraan turpeen hintatasoon, mikäli hinnat maan eri osissa jostain syystä poikkeaisivat merkittävästi toisistaan. Esimerkiksi kysynnän kasvun vuoksi energiaturpeen hinnassa tapahtuva 5 % nousu nostaisi kannattavaa kuljetusmatkaa n. 25 kilometriä.
Kilpailuviraston saamien tietojen mukaan energiaturvemarkkinoiden kilpailutilanne vaihtelee maan eri osissa. Joillakin alueilla Vapo hallitsee markkinoita täydellisesti, toisissa osissa maata paikallisilla turvetuottajilla on merkittävää tuotantoa. Vapolla on kuitenkin edellä todettujen kilpailuetujen perusteella tällaisillakin alueilla huomattava markkinavoima, jonka perusteella se saattaa pyrkiä esimerkiksi sitomaan asiakkaita. Samoin Vapo pystyy laskemaan hintoja niillä alueilla, joilla se kohtaa kilpailua, ja voi vastaavasti periä korkeampia hintoja markkinoilla, joilla muita turvetuottajia ei ole tai niiden osuus markkinoista on hyvin vähäinen. Pääsääntöisesti ainoastaan Vapo pystyy yksin toimittamaan kaiken keskisuuren tai suuren voima- tai lämpölaitoksen tarvitseman turpeen. Tällöin sillä on huomattavaa markkinavoimaa sekä asiakkaisiinsa että kilpaileviin turpeen toimittajiin nähden.
Maantieteellisiä markkinoita määriteltäessä on lisäksi otettava huomioon, että vaikka Vapo ja muut turvetuottajat toimittavat turpeen pääosin lähelle tuotantosoitaan, Vapo toimii energiaturvemarkkinoilla valtakunnallisesti. Vapo omistaa soita ympäri maata ja sen käyttämässä hinnoittelussa ja muussa toiminnassa on kysymys Vapon valtakunnallisesti noudattamista toimintaperiaatteista.[32] Kilpailuvirasto katsookin, että kilpailuoikeuden kannalta energiaturpeen relevantit maantieteelliset markkinat ovat valtakunnalliset.
Vapon määräävä markkina-asema
Vapo on ylivoimaisesti suurin Suomessa energiaturvetta tuottavista ja tarjoavista elinkeinonharjoittajista. Vapon markkinaosuus sen omien tilastojen mukaan on 1990-luvulla ollut 80 %-90 %[33]. Vapon markkinaosuus on valtakunnallisilla energiaturvemarkkinoilla huomattavan korkea verrattuna muihin tuottajiin. Seuraavaksi suurimman energiaturpeen tuottajan Turveruukki Oy:n markkinaosuus on alle 10 %. Vapon ja Turveruukin lisäksi energiaturvemarkkinoilla toimii joidenkin suurkäyttäjien turvehankintaorganisaatioita, jotka tuottavat turvetta niiden omaan käyttöön, sekä suuri joukko markkinaosuuksiltaan vähäisiä pienturvetuottajia. Joillain pientuottajilla on yhteisiä energiaturpeen markkinointiyhtiöitä.
Suurta markkinaosuutta on pidetty EY-kilpailuoikeudessa jo sinällään merkkinä määräävästä markkina-asemasta. Yrityksen markkinaosuuden ollessa 85–90 % on sitä pidetty täytenä näyttönä määräävästä markkina-asemasta.[34] Vapon asemaa vahvistaa myös se, että se toimittaa energiaturvetta kaikille suurille ja keskisuurille voimalaitoksille.[35] Energiaturpeen tuotantoon soveltuvien soiden hallinta ratkaisee pohjimmiltaan kuinka suuriin markkinaosuuksiin turvetuottajien on mahdollista päästä. Kannattavaan turvetuotantoon tarvitaan laajoja yhtenäisiä suoalueita. Uusien soiden hankkiminen on vaikeaa, mikä johtuu mm. soiden suojelusta, soiden soveltumattomuudesta tuotantoon tai soiden omistuksen hajaantumisesta useille omistajille. Vapolla on tuotantokunnossa suopinta-alaa yhteensä yli 50 000 ha ja Turveruukilla yli 5 000 ha. Pientuottajien tuotantokunnossa oleva tuotantopinta-ala on yhteensä noin 10 000 ha.[36]
Vapo on toiminut valtion omistamana osakeyhtiönä vuodesta 1984 lähtien. Tätä ennen se oli valtion liikelaitos. Aloittaessaan toimintansa osakeyhtiömuodossa Vapon omistukseen siirtyi Valtion polttoainekeskuksen suuri turvesuo-omaisuus. Vapon hallinnassa on suota yhteensä yli 100 000 hehtaaria. Vapo on kasvattanut energiaturveliiketoimintaansa yritysostoin. Vuonna 1992 Vapo osti Metsäliitto osuuskunnan turveliiketoiminnan ja vuonna 1995 Kemira Chemicals Oy:n turveliiketoiminnan. Vapon suuri suo-omaisuus antaa sille merkittävän kilpailuedun, sillä turveliiketoiminta vaatii suuret etukäteisinvestoinnit, joihin pienet resurssit omaavilla yrityksillä ei ole varaa ja täten niiden pääsy energiaturvemarkkinoille on vaikeaa.
Vapo, jonka energialiiketoiminnan liikevaihto oli vuonna 1998 [ ][37] Mmk, on moninkertaisesti suurempi kuin alalla toimivista yrityksistä seuraavaksi suurin, Turveruukki Oy, jonka liikevaihto on noin 60 Mmk. Niillä alueilla, joilla Turveruukki Oy toimii, Vapon asema ei ole yhtä vahva kuin muualla. Samankaltainen tilanne on joillain alueilla, joilla pienturvetuottajat ovat ryhtyneet myyntiyhteistyöhön. Yhdistettynäkään pienturvetuottajien resurssit eivät tosin riitä suurempien asiakkaiden koko kysynnän tyydyttämiseen. Vapo pystyi liikelaitosaikanaan luomaan itselleen erittäin vahvan aseman ja se nauttii edelleen tänä aikana kehittyneistä kilpailueduista. Vapon asemaa vahvistaa myös se, että se on viime vuosina lämpölaitoksia rakentamalla ja yritysostoja tekemällä pyrkinyt laajentumaan vertikaalisesti energiantuotantoon.
Vapon taloudelliset voimavarat ovat merkittävästi suuremmat kuin kilpailijoiden. Samoin Vapon tuotantokapasiteetti on muihin alalla toimijoihin nähden ylivoimainen sen hallitseman merkittävän suo-omaisuuden vuoksi. Lisäksi kaikki Vapon kilpailijat ovat paikallisia, joten Vapo on ainoa energiaturpeen tuottaja, joka toimii koko Suomessa. Vapon solmimat pitkäaikaiset toimitussopimukset vahvistavat edelleen Vapon asemaa sitomalla energiantuotantolaitokset Vapon asiakkaiksi. Vapon asemaa vahvistaa myös se, että se toimii turpeen käyttöä täydentävän puupolttoaineen tuotannossa. Kilpailuvirastolle toimitetuissa Vapon toimitussopimuksissa on saatettu sopia samassa sopimuksessa sekä energiaturpeen että puupolttoaineen toimittamisesta. Vapolla on myös määräävän markkina-aseman yritykselle ominaista hinnoitteluvapautta. Sitä että Vapo pystyy hinnoittelemaan energiaturpeen asiakaskohtaisesti voidaan pitää merkkinä tästä.
Kilpailuvirasto katsoo edellä esitetyn perusteella, että Vapolla on kilpailunrajoituslain 3 §:n 2 momentissa tarkoitettu määräävä markkina-asema valtakunnallisilla energiaturvemarkkinoilla.
Määräävän markkina-aseman väärinkäyttö
Määräävässä markkina-asemassa olevan yrityksen toimintaan sovelletaan kilpailunrajoituslain 7 §:ää, joka kieltää määräävän aseman väärinkäytön. Kilpailunrajoituslaki asettaa määräävässä markkina-asemassa oleville elinkeinonharjoittajille erityisen tasapuolisuus- ja kohtuullisuusvelvoitteen, joka koskee muun ohella hinnoittelua. Kilpailunrajoituslain 7 §:n 4 kohdan mukaan määräävän aseman väärinkäyttönä pidetään kohtuuttoman tai kilpailun rajoittamista ilmeisesti tarkoittavan hinnoittelukäytännön soveltamista.
Korkein hallinto-oikeus on päätöksessään 20.11.1995 todennut Neste Oy:n määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä koskevassa tapauksessa, että määräävässä asemassa olevan yrityksen hinnoitteluperusteet tai muukaan markkinakäyttäytyminen eivät saa olla joitakin asiakkaita syrjiviä eivätkä muutoinkaan sellaisia, että seurauksena on yrityksen joidenkin asiakkaiden joutuminen kilpailullisesti muita heikompaan asemaan ilman tähän oikeuttavaa kilpailuoikeuden kannalta hyväksyttävää syytä. Korkein hallinto-oikeus totesi, että hinnaneriytysperusteiden kustannusvastaavuus muodostaa selkeän lähtökohdan määräävässä markkina-asemassa olevan elinkeinonharjoittajan toimenpiteiden hyväksyttävyyden arvioinnille. Koska kustannuslaskennassa kuitenkin saattaa esiintyä vaikeuksia erilaisten toimintojen aiheuttamien kuluerien todellista suuruutta määritettäessä ja niitä täsmällisesti kohdennettaessa, määräävässä markkina-asemassakin oleville yrityksille on korkeimman hallinto-oikeuden mukaan joissakin tilanteissa aiheellista sallia hinnoittelun asiakaskohtainen eriyttäminen muillakin kuin kustannusvastaavuuden vaatimukset todistettavasti täyttävillä perusteilla. Tällöin on kuitenkin edellytettävä, että tällaiset muut syyt ovat objektiivisesti perusteltavissa ja muutoinkin kilpailuoikeudellisesti hyväksyttäviä.
Määräävän markkina-aseman väärinkäyttönä pidetään kilpailunrajoituslain 7 §:n 2 kohdan perusteella myös sitomista. Sidonta on kilpailunrajoitus, jossa hyödyke myydään tai ostetaan vain sillä ehdolla, että asiakas hankkii toisenkin hyödykkeen samalta elinkeinonharjoittajalta. Määräävän aseman väärinkäyttönä voidaan pitää myös sellaisia alennusjärjestelmiä, joiden seurauksena on asiakkaan keinotekoinen sitominen myyjään. Tällaista sitomista ilmenee usein sellaisissa menettelytavoissa, jotka antavat asiakkaille voimakkaita kannusteita ryhtyä liikesuhteeseen hyödykkeen tai palvelun tarjoajan kanssa. Sitomista vastaaviin vaikutuksiin johtaa siten esimerkiksi uskollisuusalennusten käyttö. Tällöin asiakkaalle annetut alennukset riippuvat siitä, keskittääkö tämä pääosan hankinnoistaan määräävässä asemassa olevalle yritykselle. Uskollisuusalennuksiin voidaan rinnastaa myös sellaisten ennalta määrättyjen myyntitavoitteiden asettaminen, joista asiakkaiden saamat alennukset riippuvat. Uskollisuusalennukset eroavat hyväksyttävistä paljousalennuksista siinä, että niitä ei yleensä lasketa kunkin ostoerän yhteydessä, vaan ne todetaan jälkikäteen. Toisaalta myös paljousalennukset saattavat olla määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä, jos asiakkaalle myönnetyt alennukset eivät perustu todellisiin kustannussäästöihin tai muihin selviin alennusperusteisiin ja jos alennuksia käytetään joitakin asiakkaita syrjivästi.
Uskollisuusalennuksiin rinnastettavana määräävän markkina-aseman väärinkäyttönä voidaan pitää ns. marginaalihinnoittelua. Marginaalihinnoitteluksi kutsutaan menettelyä, jossa asiakkaiden hyödykkeestä maksama hinta alenee ennalta sovitun vuotuisen käyttömäärän saavuttamisen jälkeen. Kyseinen hinnoittelukäytäntö sitoo asiakkaita määräävässä markkina-asemassa olevaan yritykseen ja vääristää olemassa olevaa kilpailua sekä estää potentiaalisten kilpailijoiden markkinoille pääsyä.
EY-kilpailuoikeudessa on tuomittu EY:n perustamissopimuksen 82 artiklan vastaisena määräävässä markkina-asemassa olevien yritysten menettelytavat, joilla ne pyrkivät asiakkaansa sitomiseen niin, että nämä hankkivat kaikki tai ainakin suurimman osan vuotuisesta hyödykkeen tarpeestaan kyseiseltä markkinoita hallitsevalta yritykseltä. Tämä vaikutus voidaan saada aikaan esimerkiksi sopimuksilla, joilla asiakas sitoutuu hankkimaan kaiken tai suurimman osan vuotuisesta tarpeestaan kyseiseltä määräävässä asemassa olevalta yritykseltä. Samankaltainen vaikutus syntyy myös tilanteissa, joissa määräävässä asemassa oleva yritys hinnoittelun tai alennuspolitiikan avulla tekee asiakkaille taloudellisesti kannattavaksi vaihtoehdoksi hankkia suurimman osan vuotuisesta hyödykkeen kysynnästä määräävässä markkina-asemassa olevalta yritykseltä. Tällainen käyttäytyminen on katsottu EY:n 82 artiklan vastaiseksi useissa Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen ja komission päätöksissä.[38]
Määräävän markkina-aseman väärinkäyttönä voidaan pitää myös diskriminointia eli syrjintää. Diskriminointi voi ilmetä esimerkiksi siten, että jollekin asiakkaalle tarjotaan heikompia ehtoja kuin muille samanlaisille asiakkaille. Tyypillisesti tällainen syrjintä ilmenee erilaisina hintoina, mutta se saattaa koskea myös esimerkiksi toimitus- tai maksuaikoja taikka toimituslausekkeita. Myös samanlaisten hintojen soveltaminen erilaisiin asiakkaisiin voi olla syrjintää. Vaikka syrjivät hinnat tai muut toimitusehdot aiheuttavat ensisijaisesti vahinkoa asiakkaille, niiden tarkoituksena on tavallisesti myös kilpailijoiden poissulkeminen. Määräävässä asemassa olevan elinkeinonharjoittajan on noudatettava hinnoittelussaan muutoinkin johdonmukaisuutta ja ennakoitavuutta.
Vapon määräävän markkina-aseman väärinkäyttö
Vapon käyttämä energiaturpeen hinnoittelu
Vapo solmii useampivuotisia, mieluiten 5–10 vuoden perussopimuksia. Näiden sopimusten irtisanomisaika vaihtelee, mutta tyypillinen irtisanomisaika on [ ][39] vuotta. Perussopimuksessa määritellään vuotuiset alustavat toimitusmäärät koko sopimuskaudeksi. Sopimuksissa on usein maininta, että lopullinen toimitusmäärä riippuu laitoksen tarpeesta. Vahvistettu vuotuinen/toimituskautinen toimitusmäärä sovitaan asiakaskohtaisissa neuvotteluissa ennen kunkin toimituskauden alkua. Tämä määrä voi tapauksesta riippuen olla 10–25 % perussopimuksessa määriteltyä alustavaa määrää suurempi tai pienempi. Useassa sopimuksissa on myös määritelty, että todellinen kauden aikana toimitettu turpeen määrä saa lisäksi olla sopimuksesta riippuen 10–25 % suurempi tai pienempi kuin vahvistettu toimituskauden tilausmäärä. Näyttää siltä, että Vapon selvänä pyrkimyksenä on päästä toimittamaan koko laitoksen tarvitsema polttoainemäärä.
Turpeen hinta määritellään Vapon mukaan vuosittain asiakaskohtaisissa neuvotteluissa. Tavallisesti turpeen hinta jakautuu eri komponentteihin, jotka vaihtelevat eri sopimuksissa. Merkittäviä määriä turvetta ostavien asiakkaiden hinta muodostuu usein varausmaksusta, tilausmaksusta ja kulutushinnasta. Varausmaksu on kertaluonteinen kiinteä summa, jonka asiakas maksaa etukäteen ennen varsinaisten turvetoimitusten alkamista. Varausmaksu saattaa olla ilmoitettu energiasisältöä kohden (mk/MWh), jolloin sen suuruus lasketaan vahvistetun vuotuisen toimitusmäärän mukaan. Varausmaksun suuruus ei siis jälkikäteen muutu, vaikka toteutunut vuotuinen toimitusmäärä poikkeaisi sovitusta.
Tilausmaksu ja kulutushinta ovat sen sijaan todellisiin toimituksiin perustuvia kuukausittain maksettavia summia (mk/MWh). Tilausmaksu maksetaan useimmiten turpeen toimitussuunnitelman mukaisten kuukausittaisten toimitusmäärien perusteella etukäteen. Jos kuukauden toteutunut toimitusmäärä poikkeaa suunnitelmassa sovitusta, tasataan tilausmaksu seuraavan kuukauden tilausmaksussa. Kulutushinta maksetaan toteutuneiden toimitusten mukaan jälkikäteen. Pienemmillä asiakkailla turpeen hinta saattaa koostua myös joko tilausmaksusta ja kulutushinnasta tai pelkästä kulutushinnasta. Vapo on perustellut edellä kuvattua hinnoittelua sillä että se on asiakkaan toivomus, ja keino jakaa turvetuotannon kiinteisiin kustannuksiin liittyvä kustannusvastuu asiakkaan ja Vapon kesken.
Jos energialaitoksen vuotuiseksi toimitusmääräksi on sovittu 100 yksikköä ja toimituskauden joustoksi +/- 10 yksikköä, niin laitos maksaa minimitoimitusmäärästä, eli 90 yksiköstä hinnan, joka koostuu kiinteästä varausmaksusta, tilausmaksusta ja kulutushinnasta. Sen sijaan 90 ja 110 yksikön välisestä määrästä asiakas joutuu maksamaan vain tilausmaksun ja kulutushinnan. Kun kiinteän varausmaksun suuruus on tyypillisesti [ ][40] % turpeen kokonaishinnasta, niin turpeen hinta laskee selkeästi minimitoimitusmäärän saavuttamisen jälkeen. Joissain Vapon vuotuisissa toimitussopimuksissa määritellään suoraan, että perusturpeen hinta laskee tietyn toimitusmäärän saavuttamisen jälkeen.
Vuotuisissa neuvotteluissa, jossa vahvistetaan kauden aikana toimitettavan turpeen määrä, määritellään usein lisäksi hinta ja toimitusehdot myös ns. lisäturpeelle. Lisäturve on turvetta, joka ei kuulu toimitussopimuksessa määriteltyihin perustoimituksiin. Vapon mukaan lisäturve hinnoitellaan periaatteessa samoin perustein kuin muu turve. Lisäturvetilaukseen sovelletaan kuitenkin Vapon mukaan nosto- ja varastotilanteen niin salliessa hintaa, joka koostuu pääosin muuttuvista kustannuksista, koska kiinteät kustannukset ovat jo tulleet pääosaltaan korvatuiksi perusturpeen hinnassa.
Lisäturpeesta on sovittu erityisesti sellaisissa tapauksissa, joissa perussopimukseen ei sisälly toimituskauden joustoja, mutta on myös olemassa sopimuksia, joissa esiintyy molemmat hintarakenteet. Lisäturpeen hinta on miltei poikkeuksetta selvästi, tyypillisesti [ ]40 %, matalampi kuin perusturpeen hinta. Tämä näkyy mm. Vapon omissa tilastoissa.[41]
Ajallisesti tässä kuvattua Vapon hinnoittelukäytäntöä esiintyy sopimuksissa ainakin vuodesta 1992 alkaen.
Sitovat alennukset
Miltei kaikkiin Vapon Kilpailuvirastolle toimittamiin perussopimuksiin[42] ja niihin liittyviin lisäpöytäkirjoihin sisältyy yhtenä tai useampana vuotena edellä kuvattua marginaalihinnoittelua joko siten, että 1) turpeen hinta laskee minimitoimitusmäärän (esim. 90 % kauden toimitusmäärästä) saavuttamisen jälkeen. Minimitoimitusmäärän ylittävän turpeen hinta muodostuu vain kulutuksen mukaan muuttuvista maksueristä, sillä koko toimitusmäärää vastaava kiinteä varausmaksu on peritty jo etukäteen. Marginaalihinnoittelua ilmenee myös siten, että 2) sopimuksessa määrätyn kauden perustoimitusmäärän jälkeen turpeen hinta laskee, tai 3) vuotuisessa toimitussopimuksessa määritellään perussopimukseen kuulumattomalle ”lisäturpeelle” perusturvetta alempi hinta.
Vapon kilpailijoiden kannalta marginaalihinnoittelun haitalliset vaikutukset syntyvät siitä, että kilpaillessaan Vapon kanssa toimitussopimuksista pienturvetuottajat, jotka pystyvät ainoastaan osatoimituksiin joutuvat hinnoittelemaan turpeensa halvemmaksi kuin Vapon käyttämä marginaalihinta. Tällä hinnalla pienturvetuottajan on kyettävä kattamaan sekä kiinteät, että muuttuvat kustannuksensa. Kun Vapo hinnoittelee marginaalihintaisen turpeensa pääasiassa muuttuvien kustannusten perusteella, on selvää, että pienen tuottajan on vaikeaa hinnoitella Vapon kanssa kilpailukykyisesti ja samalla kannattavasti. Tilannetta vaikeuttaa vielä se, että Vapolla on liikelaitosaikana hankittu suuri suo-omaisuus, josta vain osa on tuotantokäytössä, kun taas pientuottajat joutuvat toimintaa laajentaakseen hankkimaan suonsa liiketoiminnastaan hankituilla varoilla. Tämä estää pientuottajia laajentamasta toimintaansa ja asettaa esteitä muiden potentiaalisten kilpailijoiden energiaturvemarkkinoille pääsylle. Vapon marginaalihinnoittelua vastaan kilpailevat elinkeinonharjoittajat eivät siis saa lainkaan turvettaan kaupaksi, joutuvat myymään turpeen asiakkaalle Vapon marginaalihinnan alittavalla hinnalla tai myymään tuotantonsa Vapolle. Pienturvetuottajien turpeestaan saama hinta on Kilpailuviraston saamien tietojen mukaan pääsääntöisesti selvästi Vapon hintoja alempi.
Vapon soveltaman sitovan hinnoittelun vahingolliset vaikutukset kohdistuvat ennen kaikkea Vapon kilpailijoihin, mutta myös turpeen ostajiin ja näiden tuottamien hyödykkeiden kuluttajiin. Kuvaillut hinnoittelukäytännöt sitovat keinotekoisesti turpeen ostajat Vapoon. Kun asiakas maksaa pääosan Vapon kiinteistä kustannuksista kiinteänä varausmaksuna etukäteen, ei asiakkaan kannata hankkia turvetta muilta toimittajilta kuin Vapolta toimitussopimuksessa määritellyn minimitoimitusmäärän saavuttamisen jälkeenkään, kun asiakas saa turpeen hinnalla, joka koostuu vain kulutuksen mukaan määräytyvistä osista. Vapon hinnoittelumalli johtaa siihen, että asiakkaan kannattaa ostaa Vapolta turvetta mahdollisimman paljon, jotta MWh:a kohden laskettu yksikköhinta saadaan mahdollisimman alhaiselle tasolle.
Vapon käyttämät pitkät toimitussopimukset jäykistävät energiaturvemarkkinoiden rakennetta ja vahvistavat marginaalihinnoittelun sitovia ja kilpailua poissulkevia vaikutuksia. Vapo pyrkii solmimaan vähintään 5–10 vuoden pituisia sopimuksia. Näissä sopimuksissa irtisanomisaika on tyypillisesti [ ][43] vuotta. Kun Vapo on usein pystynyt tekemään sopimuksen koko asiakkaan tarvitsemasta turvemäärästä on selvää, että tämä sitoo asiakkaan tiukasti Vapoon ja muiden turpeen tarjoajien on sopimuksen kestoaikana käytännössä mahdotonta päästä tekemään turpeentoimitussopimusta ko. asiakkaan kanssa. Kun Vapon kilpailijoilta on täten suljettu pois mahdollisuus päästä perusmarkkinoille jää pientuottajille ainoaksi mahdollisuudeksi kilpailla täydentävistä toimituksista, joissa Vapo käyttää edellä kuvattua marginaalihinnoittelua.
Marginaalihinta tai muu ostajien sitominen Vapoon sulkee siis muut potentiaaliset turpeen myyjät pois markkinoilta. Tästä johtuva kilpailun puute auttaa Vapoa korottamaan perusturpeen hintaa. Vaikka marginaalihinta näyttääkin alennukselta, tällaisen hinnoittelun seurauksena ostajan energiaturpeesta maksama kokonaismaksu saattaa itse asiassa nousta korkeammaksi kuin mitä kilpailullinen hinnoittelu edellyttäisi. Marginaalihinnoittelu voi siis nostaa turvetta käyttävien laitosten kustannuksia, mikä puolestaan vaikuttaa lopputuotteiden, sähkön ja lämmön hintaan. Siten turpeen ostajat kuten energialaitokset ja viime kädessä myös kuluttajat kärsivät marginaalihinnoittelun aiheuttamasta kilpailun puutteesta.
Vapo ei ole esittänyt edellä kuvatulle hinnoittelukäytännöilleen mitään sellaisia perusteluja, joita voitaisiin pitää kustannusvastaavuuden tai muun syyn takia perusteltuna. Kilpailuvirasto katsoo siksi, että Vapon soveltama hinnoittelukäytäntö sitoo asiakkaita yhtiöön keinotekoisesti ja on täten tulkittava kilpailunrajoituksista annetun lain 7 §:n 2 kohdassa kielletyksi asiakkaan toimintavapauden rajoittamiseksi. Lisäksi Vapon käyttämä marginaalihinnoittelu rajoittaa kilpailua energiaturvemarkkinoilla vaikeuttamalla keinotekoisesti uusien elinkeinonharjoittajien pääsyä turvemarkkinoille ja rajoittamalla energiaturvemarkkinoilla jo toimivien elinkeinonharjoittajien mahdollisuuksia kilpailla. Täten Vapon käyttämä hinnoittelujärjestelmä on katsottava kilpailunrajoituksista annetun lain 7 §:n 4 kohdan kieltämäksi kohtuuttomaksi ja kilpailun rajoittamista ilmeisesti tarkoittavaksi hinnoittelukäytännöksi.
Diskriminoiva hinnoittelu
Määräävässä markkina-asemassa olevan elinkeinonharjoittajan hinnoittelun tulee myös olla tasapuolista. Tasapuolisen hinnoittelun vastakohta, diskriminoiva hinnoittelu, on kilpailunrajoituksista annetun lain 7 §:n 4 kohdan vastaista. Diskriminoivalla hinnoittelulla tarkoitetaan sellaisia asiakkaiden välisiä eroja hinnoissa tai toimitusehdoissa, joille ei ole kustannusperusteita tai muita kilpailuoikeudellisesti hyväksyttäviä syitä. Tämä periaate on vahvistettu korkeimman hallinto-oikeuden Neste Oy:n polttonestehinnoittelua koskevassa päätöksessä.[44] Määräävässä asemassa olevalla elinkeinonharjoittajalla on erityinen velvollisuus pidättäytyä asiakkaita syrjivistä toimenpiteistä. Objektiivisesti todettavista ja kilpailuoikeudellisesti hyväksyttävistä syistä yritys voi periä erilaisia hintoja.[45]
Vapon eri asiakkailleen myymän energiaturpeen hinnassa on suuria vaihteluja. Vuosina 1997 ja 1998 myydyn turpeen hinta vaihteli Vapon ilmoituksen mukaan välillä [ ][46] mk/MWh. Vapon mukaan energiaturpeen hinnan vaihtelu eri asiakkaiden välillä johtuu eroista turpeen laadussa, suoalueiden vaatimissa työmäärissä, kuljetusmatkojen pituudessa suolta asiakkaalle sekä eroista turpeenkäytön vuorokautisissa määrissä ja käytön tasaisuudessa.
Saatujen selvitysten perusteella ei voida todeta, onko Vapon asiakaskohtainen hinnoittelu ollut kustannusvastaavaa. Kuljetuskustannukset vaihtelevat asiakaskohtaisesti etäisyydestä riippuen. Energiaturpeen kuljetuksien hinnoittelua varten on turpeen toimittajilla käytössään taulukoita, joista voi johtaa turpeen kuljetuskustannukset turpeen painoa (tonneina) ja kuljetusetäisyyttä kohden. Yhden turvetonnin tai turvekuutiometrin sisältämä energiamäärä vaihtelee turpeen ominaisuuksista riippuen, jolloin kuljetuskustannukset MWh:a kohden voivat tämän takia vaihdella keskimääräisestä kustannuksesta +/- 20 %. Sen sijaan Vapon antamista selvityksistä ei voida todeta, aiheutuuko esimerkiksi turpeen laadusta ja turvesuon ominaisuuksista muita sellaisia kustannuseroja, joilla voidaan perustella turpeen myyntihinnan vaihteluja eri asiakkaiden välillä. Asiakkaille myyty energiaturve hinnoitellaan markkoina turpeen sisältämää energiamäärää kohden (mk/MWh). Tämä hinnoittelutapa poistaa turpeen laadunvaihtelusta aiheutuvan hintavaihtelun.
Vapon sisäisistä laskelmista ja toimitussopimuksista ilmenee myös, että niin sanotun lauhdeturpeen (sähköntuotantoon käytettävän turpeen) myyntihinta on alempi kuin sähkön ja lämmön yhteistuotannossa käytettävää energiaturpeen. Vapo on selvittänyt kyseistä hintaeroa Haapaveden lauhdevoimalaitoksen osalta ja perustellut hintaeroa mm. Haapaveden erityisen suotuisilla olosuhteilla. Vapo on kuitenkin esimerkiksi [ ][47] kanssa solmimissaan sopimuksissa sitoutunut toimittamaan edullisempaa lauhdeturvetta [ ]47 voimalaitoksille, joille molemmille se toimitti samanaikaisesti myös ”muuta turvetta” eli sähkön ja lämmön yhteistuotannossa käytettävää turvetta, joka oli ominaisuuksiltaan samanlaista kuin lauhdeturve. Tämänkaltaisissa tapauksissa turpeen hintaeron syynä eivät siis ole erityisen suotuisat tuotanto-olosuhteet ja lyhyt kuljetusmatka suolta käyttöpaikalle tai muut mahdolliset kustannusperusteet, vaan ainoastaan turpeen käyttötarkoitus ja energiaturpeen hinnan sopeuttaminen sellaiseksi, että lauhdesähkön tuottaminen turpeella on kannattavaa. Tällainen hinnoittelu asettaa ne asiakkaat, joille Vapo ei toimita halpaa lauhdeturvetta, eriarvoiseen asemaan.
Tehokas keino energiaturpeen hinnoittelun tasapuolisuuden varmistamiseksi on hinnoittelun ja hinnoitteluperusteiden julkisuus. Tällöin energiaturvemarkkinat ovat läpinäkyvät, mikä vähentää määräävässä markkina-asemassa olevan elinkeinonharjoittajan mahdollisuutta harjoittaa hintadiskriminointia. Vapon mukaan läpinäkyvä hinnoittelu ei ole mahdollista, sillä muuttuvat kustannukset vaihtelevat mm. tuotanto-olosuhteiden ja turpeen laadun vuoksi kohteittain ja turpeen hinta pitää tämän vuoksi määritellä tapauskohtaisesti. Kilpailuvirasto katsoo, että myös asiakaskohtaisen hinnoittelun on oltava läpinäkyvää.
Vapon asiakaskohtaisesti sovitut, useita erilaisia komponentteja sisältävät hinnat eivät täytä määräävässä markkina-asemassa olevien yritysten hinnoittelulle kilpailuoikeudessa asetettua läpinäkyvyyden vaatimusta. Kilpailuvirasto katsoo, että Vapon on määräävän markkina-asemansa vuoksi hinnoiteltava sekä omaan konserniinsa kuuluville että sen ulkopuolisille voima- ja lämpölaitoksille toimittamansa energiaturve kustannusvastaavasti ja läpinäkyvästi ja sen soveltamien hinnoittelu- ja alennusperusteiden on oltava yhtenäisiä ja asiakkaita syrjimättömiä.
Kilpailuvirasto katsoo lisäksi, että Vapon soveltama hinnoittelukäytäntö, jossa turpeen hinta vaihtelee turpeen käyttötarkoituksen mukaan, syrjii perusteettomasti Vapon eri asiakkaita eikä täytä kustannusvastaavuuden periaatetta. Tällainen energiaturpeen hinnoittelu on katsottava kilpailunrajoituksista annetun lain 7 §:n 4 kohdan kieltämäksi kohtuuttomaksi ja kilpailun rajoittamista ilmeisesti tarkoittavaksi hinnoittelukäytännöksi.
Vastalausekirjelmä ja Vapon kanssa käydyt neuvottelut
Kilpailuvirasto lähetti Vapolle 12.1.2000 vastalausekirjelmän, jossa se totesi Vapon olevan kilpailunrajoituslain 3 §:n 2 momentin tarkoittamassa määräävässä markkina-asemassa ja Vapon energiaturpeen hinnoittelun olevan kilpailunrajoituslain 7 §:n 2 ja 4 kohdan vastaista. Vapo vastasi kirjelmään 26.1.2000 päivätyllä kirjeellään.
Kilpailuvirastossa 3.2.2000 käydyn neuvottelun tuloksena Vapolle annettiin huhtikuun loppuun 2000 asti aikaa laatia ehdotus energiaturpeen hinnoittelun uudistamiseksi. Vapo esitti neuvottelussa ja 28.4.2000 ja 5.5.2000 päivätyissä kirjeissään muuttavansa energiaturpeen hinnoittelukäytäntöään. Vapo hinnoittelee jatkossa monivuotisten toimitussopimusten perusteella myymänsä energiaturpeen siten, että turpeen yksikköhinta on asiakkaalle sama koko toteutuvalla toimitusmäärällä. Samoin Vapo on ilmoittanut vastedes hinnoittelevansa monivuotisten sopimusten perustoimitusmääriin kuulumattoman lisäturpeen ja muun myymänsä energiaturpeen kustannusvastaavasti siten, että turpeen hinta sisältää myös kaikki toiminnan kiinteät kustannuserät ja että turpeen hinta ei vaihtele käyttötarkoituksen mukaan. Asiakas voi lisäksi halutessaan järjestää itse turpeen kuljetuksen suolta käyttöpaikalle. Vapo on myös ilmoittanut esittävänsä tarvittaessa asiakkailleen näille myydyn energiaturpeen hinnan kustannusperusteet. Turpeen hinnoittelutekijöiden moninaisuuden takia yhtiö ei ole tässä tilanteessa katsonut pystyvänsä yleisen ja julkisen hinnaston luomiseen.
Ratkaisu
Kilpailuvirasto on oma-aloitteisesti selvittänyt Vapon toimintaa energiaturvemarkkinoilla vuosina 1992–1999.
Kilpailuvirasto katsoo, että Vapo Oy:llä on kilpailunrajoituksista annetun lain 3 §:n 2 momentin tarkoittama määräävä markkina-asema valtakunnallisilla energiaturvemarkkinoilla. Kilpailuvirasto pitää Vapon asiakkaita sitovaa energiaturpeen hinnoittelua kilpailunrajoituksista annetun lain 7 § 2 kohdan vastaisena. Vapon hinnoittelua on myös asiakkaita diskriminoivien sekä kilpailijoita poissulkevien vaikutusten johdosta pidettävä kilpailunrajoituksista annetun lain 7 § 4 kohdan vastaisena. Vapon on määräävän markkina-asemansa vuoksi hinnoiteltava energiaturve kustannusvastaavasti ja läpinäkyvästi.
Kilpailuvirasto pitää todennäköisenä, että Vapon ilmoittamat muutokset energiaturpeen hinnoitteluun ja toimitussopimuksiin merkitsevät kilpailunrajoituslain 7 §:n 2 ja 4 kohdassa kielletyn, asiakkaita sitovan ja diskriminoivan sekä Vapon kilpailijoita markkinoilta poissulkevan, määräävän markkina-aseman väärinkäytön loppumista. Vapo Oy:n ilmoittamat muutokset parantavat energiaturpeen hinnoittelun läpinäkyvyyttä, mutta eivät vielä viraston mielestä riittävässä määrin takaa, että yhtiön hinnoittelu jatkossa on kustannusvastaavaa ja asiakkaita syrjimätöntä. Virasto edellyttääkin, että Vapo edelleen kehittää energiaturpeen hinnoittelun läpinäkyvyyttä, hinnastoa ja kustannusvastaavuutta.
Vapon tulee 31.3.2001 mennessä poistaa energiaturpeen toimitussopimuksistaan kilpailunrajoituksista annetun lain 7 §:n 2 ja 4 kohdan vastaiset sopimusehdot. Yhtiön tulee lisäksi esittää energiaturpeen hinnoittelun läpinäkyvyyttä ja kustannusvastaavuutta parantavista lisätoimenpiteistä sekä muista tämän päätöksen toteuttamiseen liittyvistä toimista selvitys Kilpailuvirastolle 31.8.2001 mennessä. Kilpailuvirasto seuraa edelleen energiaturvemarkkinoiden kilpailutilannetta ja voi tarvittaessa ottaa asian uudelleen käsittelyyn.
Kilpailuvirasto ei esitä Vapo Oy:lle määrättäväksi kilpailunrajoituslain 8 §:n mukaista kilpailunrikkomismaksua, sillä kilpailunrajoituslain 22 §:ssä määrätty viiden vuoden määräaika kilpailuneuvostoesityksen tekemiselle on kulunut umpeen.
Kilpailuvirasto poistaa asian käsittelystä.
Sovelletut säännökset
Laki kilpailunrajoituksista (480/92) 3 §:n 2 momentti, 7 §:n 2 ja 4 kohta, 8 § sekä 22 §.
Muutoksenhaku
Kilpailuviraston tässä asiassa antamaan päätökseen saa hakea muutosta kilpailuneuvostolta kilpailunrajoituksista annetun lain 21 §:n mukaan siinä järjestyksessä kuin hallintolainkäyttölaissa (586/1996) säädetään. Valitusosoitus on päätöksen liitteenä.
Liite: Valitusosoitus
[1] Tieto poistettu liikesalaisuutena.
[2] Energiakatsaus 2/2000.
[3] Energiatilastot 1998.
[4] Turvetuotannon säänvaihtelusta aiheutuvat ongelmat. Konsultin taustaselvitys. Kauppa- ja teollisuusministeriön työryhmä- ja toimikuntaraportteja 7/1999.
[5] Kaikki turpeen määrät tässä esityksessä ilmoitetaan sen energiasisällön mukaan, yksikkönä on MWh. Turpeen hinnat ilmoitetaan markkoina energiasisältöä kohden, asiakkaalle toimitettuna ilman arvonlisäveroa.
[6] Energiatilastot 1998, Energia 6–7/1998, s. 13.
[7] Puun energiakäyttö ja sen edistäminen. Kauppa- ja teollisuusministeriön tutkimuksia ja raportteja 18/1998, s. 24–28.
[8] Suomen energiastrategia. Valtioneuvoston energiapoliittinen selonteko. Kauppa- ja teollisuusministeriön julkaisuja 5/1997.
[9] Kaukolämpötilastot 1988, 1998.
[10] Energiatilastot 1998. Taulukko sisältää vain sähköntuotantoon kulutetut polttoaineet, ei siis vesi-, tuuli- ja ydinvoimaa, eikä sähkön nettotuontia.
[11] KTM:n Energiakatsaus; Energiatilastot 1998; Ks. Vapon vastine 30.4.1999, liite 3.
[12] Tieto poistettu liikesalaisuutena.
[13] Turvetuotannon säänvaihtelusta aiheutuvat ongelmat. Konsultin taustaselvitys. Kauppa- ja teollisuusministeriön työryhmä- ja toimikuntaraportteja 7/1999.
[14] Turvetuotannon säänvaihtelusta aiheutuvat ongelmat. Konsultin taustaselvitys. Kauppa- ja teollisuusministeriön työryhmä- ja toimikuntaraportteja 7/1999.
[15] Satu Helynen – Ismo Nousiainen: Biopolttoaineiden tuotanto- ja käyttöpotentiaalit. Kauppa- ja teollisuusministeriön tutkimuksia ja raportteja 26/1996.
[16] Vapon vastineet 15.6.1994 ja 27.1.1995.
[17] Vapon vastine 30.4.1999.
[18] Tieto poistettu liikesalaisuutena.
[19] Tieto irtisanomisehdoista poistettu liikesalaisuutena.
[20] Energia-Ekonon selvitys. Vapon vastine 30.4.1999, liite 1.
[21] Energia-Ekonon selvitys. Vapon vastine 30.4.1999, liite 1.
[22] Turvetuotannon säänvaihtelusta aiheutuvat ongelmat. Konsultin taustaselvitys. Kauppa- ja teollisuusministeriön työryhmä- ja toimikuntaraportteja 7/1999.
[23] Kaukolämpötilasto 1998; Ympäristöhallinnon VAHTI-tietokanta
[24] Ympäristöhallinnon VAHTI-tietokanta.
[25] Kauppalehti 8.11.1999; Energiayhtiöt 1999, Energia 6–7/1999, erikoisliite.
[26] Taloussanomat 9.11.1999.
[27] Vapon vastine 30.4.1999, liite 1.
[28] Energia-asenteet 1999. Seurantatutkimustietoa suomalaisten suhtautumisesta energiapoliittisiin kysymyksiin 1983–1999. FINERGY Energia-alan Keskusliitto ry; Yhdyskuntatutkimus Oy.
[29] Kilpailuviraston päätös 9.11.1992 (dno 66/61/92) koskien Neste Oy:n määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä maakaasun markkinoilla.
[30] Energia-Ekonon selvitys. Vapon vastine 30.4.1999, liite 1.
[31] Tieto irtisanomisehdoista poistettu liikesalaisuutena.
[32] Vrt. KHO:n päätös 11.11.1998, Dno 3482/1/97 (Valio Oy).
[33] Vapon vastine 30.4.1999, liite 1.1.
[34] Hoffmann-La Roche & Co. AG v Commision of the European Communities, Tuomioistuimen päätös 13.2.1979 tapaus 85/76.
[35] Vuonna 1997 30 eniten energiaturvetta käyttävää voimalaitosta hankkivat koko turvetarpeensa tai osan siitä Vapolta. Ympäristöhallinnon VAHTI-tietokanta; Vapon vastine 30.4.1999, liite 10.1.
[36] Turvetuotannolle säänvaihtelusta aiheutuvat ongelmat. Loppuraportti 28.4.1999.
[37] Tieto poistettu liikesalaisuutena.
[38] – Hoffmann-La Roche & Co. AG v Commision of the European Communities, Tuomioistuimen päätös 13.2.1979 tapaus 85/76;
– NV Nederlanche Banden-Industrie Michelin v Commission of the European Communities, Tuomioistuimen päätös 9.11.1983 tapaus 322/81;
– BPB Industries plc and British Gypsum Limited v E.C. Commision, Ensimmäisen asteen tuomioistuimen päätös 1.4.1993 tapaus T-65/89;
– The Community v Solvay et Cie SA ja The Community v Imperial Chemical Industries plc, komission päätös 19.12.1990, tapaukset IV/33.133-C ja IV/33.133-D. EY:n ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin kumosi nämä päätökset 29.6.1995 (T-32/91 ja T-37/91) menettelytapavirheen vuoksi, substanssiin kumoavat päätökset eivät ottaneet kantaa.
[39] Tieto poistettu liikesalaisuutena.
[40] Tieto poistettu liikesalaisuutena.
[41] Ks. Vapon vastine 30.4.1999, liitteet 10.1 ja 10.2. Luetteloon on merkitty lisäturpeen hinta ainoastaan silloin, kun lisäturvetta on ko. vuotena toimitettu. Lisäturpeen hinnasta ja toimitusehdoista on lisäksi sovittu myös monien sellaisten listalla olevien asiakkaiden kanssa, joille lisäturvetta ei luetteloiden kattamina vuosina ole toimitettu.
[42] Vapon Kilpailuvirastolle toimittama materiaali sisältää noin 30 keskisuuren tai suuren energialaitoksen toimitussopimukset.
[43] Tieto poistettu liikesalaisuutena.
[44] KHO:n päätös 20.11.1995, taltio n:o 4993.
[45] Tämä on todettu esim. Kilpailuneuvoston Megavoima Oy:tä koskevassa 17.12.1998 päivätyssä päätöksessä Dnro 21/359/96.
[46] Tieto poistettu liikesalaisuutena.
[47] Yhtiöiden ja voimalaitosten nimet poistettu liikesalaisuuksina.