Asianosaiset
Oy Esso Ab, Espoo
Neste Markkinointi Oy, Espoo
Oy Shell Ab, Vantaa
Oy Teboil Ab, Helsinki
Greeni Oy, Helsinki
Suomalainen Energiaosuuskunta, Lahti
Toimenpidepyyntöjen tekijät
Suomen Bensiinikauppiaitten Liitto SBL ry, Helsinki
Pekan Bensapalvelu Oy, Harjavalta
Asian vireilletulo
Suomen Bensiinikauppiaitten Liitto SBL ry (jäljempänä SBL) on 19.6.2000 päivätyssä toimenpidepyynnössä pyytänyt Kilpailuvirastoa selvittämään dieselöljyn jakeluyhtiöiden myöntämien suurkuluttaja-alennusten lainmukaisuutta. SBL:n mukaan em. alennuksia ei myönnetä polttonesteiden vähittäiskauppiaille samoin ehdoin kuin liikennöitsijöille, vaikka kauppiaat ovat polttonesteiden suurkuluttajia samalla tavoin kuin esim. kuorma-autoilijat. Lisäksi SBL on pyytänyt Kilpailuvirastoa selvittämään jakeluyhtiöiden hinnoittelua siltä osin kun jakeluyhtiöiden omat automaattiasemat tai niiden omistamat komissiokauppiaiden huoltoasemat myyvät bensiiniä ja dieselöljyä joko samalla tai halvemmalla hinnalla, jolla itsenäinen huoltoasemayrittäjä ostaa kyseiset tuotteet jakeluyhtiöltään. SBL:n mielestä jakeluyhtiöiden käyttämä polttonesteiden tukkuhinnoittelu on tältä osin itsenäisiä huoltamoyrittäjiä syrjivää.
Pekan Bensapalvelu Oy Harjavallasta on 27.3.2001 Kilpailuvirastolle lähettämässään toimenpidepyynnössä ilmoittanut, että Neste Markkinointi Oy myy omistamillaan ja operoimillaan automaattiasemilla polttonesteitä alhaisemmalla hinnalla kuin millä vähittäiskauppias on saanut ostaa ko. jakeluyhtiöltä näitä tuotteita omalle huoltamolleen. Neste Markkinointi Oy:n hinnoittelu on toimenpidepyynnön tekijän mukaan johtanut siihen, että alueella toimivan itsenäisen vähittäiskauppiaan on ollut vaikeaa vastata hintakilpailuun.
Yritykset
Suomessa toimi Öljy- ja Kaasualan Keskusliiton mukaan vuoden 2001 lopussa seuraavat polttonesteiden jakeluyhtiöt ja ketjut: Coconut JET Finland, Esso, Neste Markkinointi, Shell, Suomalainen Energiaosuuskunta, Station 1 (Greeni), Suomen Polttoaine Oy Supa, Teboil ja Ysi5-ketju.
Liikennepolttonesteitä myyviä edellä mainittuihin jakeluyhtiöiden ketjuihin kuuluvia huolto-, jakelu- ja automaattiasemia oli vuoden 2001 lopussa kaikkiaan 1892. Huolto- ja jakeluasemia näistä oli 1240 ja automaattiasemia 652. Ns. liputtomia jakeluyhtiöiden ketjuihin kuulumattomia asemia oli em. kokonaismäärästä 16.
Vuonna 2001 bensiiniä myytiin noin 66 % huolto- ja jakeluasemien kautta ja noin 30 % automaattiasemien kautta. Dieselöljyn myynnistä huolto- ja jakeluasemien osuus oli 25 %, automaattiasemien osuus 8 % ja raskaan kaluston jakelupisteiden osuus 48 %.
Asian selvittäminen
Kilpailuviraston päätös 28.5.1998
Kilpailuvirasto selvitti 1990-luvulla varsin kattavasti öljy-yhtiöiden hinnoittelua ja yksinostoehtoja polttonesteiden jakelussa. Virasto totesi asiasta 28.5.1998 antamassaan päätöksessä (Dno 82/61/92 ja 459/61/92 ), että polttonesteiden jakelussa käytössä oleva yksinostoehto ja öljy-yhtiöiden käyttämä syrjivä hinnoittelu polttonesteiden vähittäismarkkinoilla ei ollut kilpailunrajoituslain 9 §:n vastaista. Virasto kuitenkin totesi päätöksessään, että sellainen polttonesteiden tukkuhinnoittelu, joka syrjii itsenäisiä huoltamoyrittäjiä joko komissioasemien, öljy-yhtiön oman vähittäiskaupan tai tukkukaupan eduksi, saattaa olla kilpailunrajoituslain 9 §:n mukaisesti terveen ja toimivan kilpailun kannalta haitallista. Jakeluyhtiöt olivat antaneet virastolle asiaa koskevissa neuvotteluissa sitoumuksen pidättäytyä jatkossa sellaisesta tukkuhinnoittelusta, joka suosisi komissiokauppiaita itsenäisten kauppiaiden kustannuksella. Kilpailuvirasto totesi myös aikovansa valvoa, että tulevaisuudessa öljy-yhtiöiden harjoittama tukkuhinnoittelu noudattaa kyseisen päätöksessä asetettuja vaatimuksia.
Kilpailuviraston selvitykset
Kilpailuvirasto lähetti 29.5.2001 selvityspyynnöt polttonesteiden jakeluyhtiöille, joilta saatiin selvityksiä seuraavasti: Neste Markkinointi Oy:n vastaus saapui virastoon 2.7.2001, Suomalaisen Energiaosuuskunnan vastaus 4.7.2001, Greeni Oy:n vastaus 20.7.2001, Oy Teboil Ab:n vastaus 9.8.2001, Oy Shell Ab:n vastaukset 23.8. ja 16.10.2001 sekä Oy Esso Ab:n vastaukset 24.8. ja 30.10.2001.
Jakeluyhtiöille varattiin lisäksi mahdollisuus täydentää selvityksiään suullisesti Kilpailuvirastossa pidetyissä neuvotteluissa. Viraston tutkijat keskustelivat Suomalaisen Energiaosuuskunnan edustajien kanssa 18.9.2001, Oy Shell Ab:n edustajien kanssa 24.9.2001, Greeni Oy:n edustajien kanssa 3.10.2001, Oy Esso Ab:n edustajien kanssa 4.10. 2001, Neste Markkinointi Oy:n edustajien kanssa 8.10.2001 sekä Oy Teboil Ab:n edustajien kanssa 10.10.2001. Tapaamisten jälkeen Oy Shell Ab ja Oy Esso Ab täydensivät vielä Kilpailuviraston pyynnöstä kirjallisesti aikaisemmin lähettämiään selvityksiä.
Jakeluyhtiöille tehdyt kirjalliset kysymykset
Kilpailuvirasto esitti kaikille jakeluyhtiöille vastattaviksi seuraavat kysymykset:
- Miten yhtiönne on noudattanut käytännössä Kilpailuviraston 28.5.1998 antamaan päätökseen (82/61/92 ja 459/61/92) kirjattua sitoumusta pidättäytyä komissiokauppiaita itsenäisten kauppiaiden kustannuksella suosivasta tukkuhinnoittelusta? Kuinka kyseinen päätös on käytännössä vaikuttanut toimintaan ja mitkä ovat olleet päätöksestä johtuvat merkittävimmät muutokset yhtiön toiminnassa?
- Miten yhtiönne on muuttanut tukkuhinnoitteluaan, jos huoltoasemayrittäjän bensiinin ja dieselin hankintahinnat ovat korkeampia kuin samoilla alueellisilla markkinoilla toimivan, yhtiön hallitseman komissioaseman tai kylmän aseman vähittäishinnat tai laskennalliset tukkuhinnat?
- Noudattaako yhtiönne ja mistä syystä laskennallisiin kuntahintoihin perustuvaa tukkuhinnoittelua määritellessään huoltoasemayrittäjän tukkuhintaa? Jos noudattaa, niin selvittäkää, miten kyseisen hinnoittelujärjestelmän mukaan laskennalliset kuntahinnat määräytyvät ja muuttuvat sekä miten laskennallista kuntahintajärjestelmää ylläpidetään.
- Miten yhtiönne hankkiman bensiinin ja dieselöljyn keskimääräiset ostohinnat ja vastaavasti huoltoasemayrittäjille myymänne bensiinin ja dieselöljyn tukkuhinnat ovat muuttuneet 1.1.1997–30.4.2001 välisenä aikana?
- Mikä oli yhtiönne dieselöljyn myyntimäärä (mk ja l) vuosina 1997–2000?
- Kuinka suuri osuus myynnistä tapahtui kaikkien yhtiönne ketjuun kuuluvien huolto- ja jakeluasemien kautta ja mikä osuus tästä dieselöljyn huolto- ja jakeluasemamyynnistä tapahtui yhtiön hallitsemilla ja operoimilla komissioasemilla ja kylmillä asemilla?
- Kuinka suuren osan dieselin suurasiakasmyynti muodosti tuotteen kokonaismyynnistä?
- Millä kriteereillä asiakkaastanne tulee suurasiakas. Millä edellytyksillä huoltoasemayrittäjästä voisi tulla suurasiakas? Mitä etuja suurasiakkuudesta on?
Yhteenveto jakeluyhtiöiden vastauksista
Kaikki jakeluyhtiöt, jotka olivat antaneet virastolle 28.5.1998 annetussa päätöksessä todetun sitoumuksen pidättäytyä komissiokauppiaita itsenäisten kauppiaiden kustannuksella suosivasta tukkuhinnoittelusta, ovat selvityksensä mukaan noudattaneet antamaansa sitoumusta. Joillakin jakeluyhtiöillä itsenäisten kauppiaiden määrä on suhteellisesti ja absoluuttisesti jopa lisääntynyt. Yhteistoimintasopimuksia on uudistettu ja eräissä tapauksissa jopa alennettu kauppiaiden tukkuhintaa yhtenäisin perustein. Erot kauppiaiden tukkuhinnoissa aiheutuvat lähinnä paikkakuntakohtaisten rahtikulujen eroista ja toimitusten pudotuskoon suuruudesta.
Laskennallisia kuntahintoja on sovellettu kahdessa jakeluyhtiössä. Yhtiöt perustelivat järjestelmää sillä, että hyvin usein tapahtuvien perustukkuhintojen muutokset maailmanmarkkinahintojen muutosten johdosta on helpointa toteuttaa vain kuntakohtaista tukkuhintaa muuttamalla sen sijaan, että lasketaan paikkakuntakohtaiset tukkuhinnat. Huoltoasemayrittäjän tukkuhinta määräytyy alennuksena kunnan keskipisteessä olevasta laskennallisesta kuluttajahinnasta, joka ei ole kuitenkaan sama kuin alueellisilla markkinoilla vallitseva todellinen, kilpailun tuloksena määräytyvä kuluttajahinta. Muut jakeluyhtiöt pitivät laskennallisia kuntahintoja kustannusvastaamattomina ja läpinäkymättöminä, eräs yhtiö jopa kilpailua vääristävänä.
Yhtiöiden mukaan dieselöljyn suurasiakasmyynti eroaa huoltoasemayrittäjiltä kuluttajille tapahtuvasta jälleenmyynnistä siinä, että suoramyynti jakeluyhtiöltä näille loppukäyttäjäasiakkaille tapahtuu yrityskortti- tai kausisopimusten perusteella. Dieselöljy toimitetaan joko suoraan asiakkaalle säiliöön tai asiakas tankkaa sen D-asemalta erityisellä yrityskortilla. Tällaisia myyntipisteitä on muun muassa liikenneasemien takapihoilla, valtateiden varsilla, satamissa ja teollisuusyritysten, esimerkiksi paperitehtaiden pihoilla. Hinta määräytyy asiakkaan ostovolyymin ja toimitustavan mukaan, joka voi olla joko toimitus asiakkaan säiliöön tai asiakkaan oma tankkaus sen yrityskortilla D-asemalta. Liikennöitsijöiden ja teollisuusyritysten lisäksi dieselöljyä ostaa suoramyyntinä pieni määrä taksiautoilijoita ja pienyrittäjiä, joiden yhtiölle maksama hinta on korkeampi kuin esimerkiksi teollisuusyritysten hinta.
Jakeluyhtiöiden käsityksen mukaan huolto- ja jakeluasemilta tapahtuvaa dieselin jälleenmyyntiä kuluttajille ei voi rinnastaa suoramyyntitoimituksiin. Tämä johtuu mm. siitä, että suurilla suora-asiakkailla esim. raskaan kaluston asettamat vaatimukset tekevät mahdottomaksi tankata jakeluasemalta, jossa ei ole D-asemille varta vasten suunniteltuja suurtehomittareita ja sopivia tankkauspistooleita. Toisaalta D-asemalla, joka on siis suunniteltu ammattiliikennettä varten, on liian suuret tankkauspistoolit pienkaluston tankkaamiseen. Suurasiakasmyynnin osuus kaikesta dieselin myynnistä oli yhtiöiden mukaan keskimäärin noin 60 %.
Huoltoasemayrittäjän myyntipalkkiosta jakeluyhtiöillä on suurin piirtein samanlaisia käsityksiä. Noin 30–40 p suuruisen myyntipalkkion litralta arvioidaan kattavan huoltamoyrittäjän kaikki kustannukset.
Uudet alalle tulleet jakeluyhtiöt arvelevat voivansa lisätä edelleenkin jakelupisteittensä määriä ja saavansa siten lisättyä markkinaosuuttaan bensiinin ja dieselin kuluttajamyynnissä.
Lääninhallitusten selvitykset
Kilpailuvirasto lähetti 23.4.2001 Pekan Bensapalvelu Oy:n toimenpidepyynnön Länsi-Suomen lääninhallituksen selvitettäväksi. Selvitys asiasta saapui virastoon 24.10.2001. Myös Itä-Suomen lääninhallitus on selvittänyt oma-aloitteisesti vuosina 2000 ja 2001 huoltamoyrittäjiltä perittävien polttonesteiden tukkuhintoja toimialueellaan. Lääninhallitus toimitti asiasta tekemänsä selvityksen Kilpailuvirastoon 2.3.2001.
Länsi-Suomen lääninhallitus on selvittänyt epäiltyä hintasyrjintää pyytämällä 24.9.2001 huoltoasema Jukka Jalonen Ky:ltä Huittisilta ja Pekan Bensapalvelu Oy:ltä Harjavallasta bensiinin ja dieselöljyn hankinta- ja kuluttajahinnat tietyiltä, lääninhallituksen määräämiltä päiviltä vuoden 2001 alusta lähtien. Vertailupäiviksi otettiin kunkin kuukauden ensimmäisen täyden viikon tiistai ja kolmannen viikon sunnuntai. Samoilta päiviltä verrattiin kyseisen alueen Nesteen A 24-asemien vastaavien tuotteiden kuluttajahintoja.
Pekan Bensapalvelu Oy:n ja Jukka Jalonen Ky:n myymän bensiinin ja dieselin myyntipalkkio on lääninhallituksen selvityksen mukaan ollut tarkasteluajanjaksolla kohtuullisen korkea: se on vaihdellut 29–55 p/l välillä. Yrittäjien mielestä 40 pennin marginaali on raja, jossa yrittäminen on ylipäätänsä mahdollista, kannattavaa se on vasta silloin, kun palkkio on 50 p/l. Selvityksessä ei saatu näyttöä siitä, että Nesteen omien automaattiasemien kuluttajahinnat olisivat tarkasteluajankohtana alittaneet Pekan Bensapalvelu Oy:n ja Jukka Jalonen Ky:n hankintahinnat niin kuin yrittäjien taholta oli väitetty.
Itä-Suomen lääninhallitus on selvittänyt vuosina 2000 ja 2001 toimialueensa huoltoasemayrittäjien polttonesteiden hankinta- ja kuluttajahintoja haastattelemalla Mikkelin talousalueen bensiinikauppiasyhdistysten puheenjohtajia. Tarkoituksena on ollut selvittää, onko heidän toimialueellaan noussut esille tapauksia, joissa öljy-yhtiön oma vähittäishinnoittelu vaikuttaa kohtuuttomasti jonkun huoltamoyrittäjän toimintaan. Haastattelujen perusteella on näyttänyt siltä, että hinnoittelu on aiheuttanut ongelmia yrittäjille, mutta ongelmat ovat olleet tilapäisiä, koska polttoaineiden hinta vaihtelee kilpailutilanteesta riippuen koko ajan. Tästä johtuen on mahdollista, että jakeluyhtiöiden kylmä- ja komissioasemien polttoaineiden kuluttajahinnat saattavat olla lähellä samaa tasoa kuin kauppiasyrittäjien ostohinnat. Yleensä tällaiset tilanteet ovat kuitenkin olleet lyhytaikaisia. Huoltamoyrittäjät ovat käyneet keskusteluja jakeluyhtiöittensä kanssa näistä ongelmatilanteista. Itä-Suomen lääninhallituksen selvityksen mukaan em. ongelmatilanteet ovat selvästi vähentyneet, koska jakeluyhtiöt ovat ottaneet omassa hinnoittelussa paremmin huomioon samalla alueella toimivan itsenäisen huoltamoyrittäjän aseman.
Jakeluyhtiöiden markkinaosuudet vuosina 1997–2001
Öljy- ja Kaasualan Keskusliiton tilastot huolto- ja jakeluasemien määrästä osoittavat, että vuodesta 1995 vuoteen 2001 huolto- ja jakeluasemien määrä on kokonaisuudessaan alentunut 1375:stä 1240:een. Perinteisten yhtiöiden (Esso, Neste, Shell ja Teboil) ketjuihin kuuluvien asemien määrä on pudonnut 1281:stä 1062:een, mutta sen sijaan uusien tulokkaiden (ST 1, ABC, JET, Supa, Ysi5) asemien määrä on kasvanut 94:stä 178:aan. Kasvusta osa selittyy kokonaan uusilla asemilla ja osa huoltamoyrittäjien jakeluyhtiön vaihdoksilla.
Alla oleva markkinaosuustaulukko sisältää jakeluyhtiöiden bensiinin ja dieselöljyn valtakunnalliset vähittäismarkkinaosuudet vuodesta 1997 vuoteen 2001. Suurasiakasmyynti sisältyy alla oleviin markkinaosuuksiin.
| Bensiini | Dieselöljy | |||||||||
| 1997 | 1998 | 1999 | 2000 | 2001 | 1997 | 1998 | 1999 | 2000 | 2001 | |
| Esso | 17,7 | 17,6 | 16,3 | 14,7 | 14 | 12,2 | 11,7 | 11,9 | 14,7 | 10,4 |
| JET | 3,8 | 6,1 | 5,2 | 5,5 | 5,1 | 0 | 0 | 0 | 0 | 0 |
| Mobil Oil | 0 | 0 | 0 | 0 | 0 | 0 | 0 | 0 | 0 | 0 |
| Neste | 33,5 | 32,4 | 32,3 | 31,6 | 29,9 | 44,2 | 43,7 | 44,4 | 44,2 | 43,1 |
| SEO | 5,7 | 4,7 | 5,7 | 5,1 | 4,5 | 2,7 | 2,5 | 2,8 | 2,7 | 2,3 |
| Shell | 23,9 | 22,5 | 21,9 | 21,6 | 17,5 | 18,8 | 19 | 17,9 | 17,5 | 17,5 |
| Teboil | 13,9 | 13,9 | 13,8 | 13,8 | 14,2 | 21,6 | 21,6 | 20,7 | 21,5 | 22,1 |
| Tehokaasu | 0 | 0 | 0 | 0 | 0 | 0 | 0 | 0 | 0 | 0 |
| Muut | 1,5 | 1,2 | 1,3 | 0,7 | 0,4 | 0,5 | 0,5 | 0,5 | 0,4 | 0,3 |
| ST1 | 1,5 | 1,6 | 3,5 | 5 | 6,6 | 0,5 | 1 | 1,8 | 2,6 | 3,4 |
| ABC | – | – | – | 2 | 3,6 | – | – | – | 0,6 | 1 |
| Lähde: Öljy- ja Kaasualan Keskusliitto | ||||||||||
Kilpailuoikeudellinen arvio
Tuotemarkkinat
Bensiinin ja dieselöljyn markkinat jaetaan vähittäis- ja tukkumarkkinoihin. Erottavana kriteerinä on polttonesteen ostotarkoitus. Tukkumarkkinoilla polttonesteet ostetaan jälleenmyyntiin, vähittäismarkkinoilla puolestaan kulutukseen. Tukkumyyntiä on siten öljy-yhtiön ja jakelupisteen välinen kauppa ja vähittäiskauppaa myynti loppukäyttäjille. Siten esimerkiksi myynti suurasiakkaille, kuten liikennöitsijöille, jotka hankkivat dieselöljyä omaan käyttöönsä, kuuluu vähittäismarkkinoihin. Suurasiakasmyynti eroaa kuitenkin volyymiltään ja luonteeltaan muusta polttonesteiden vähittäismyynnistä. Dieselöljyn suurasiakasmyynti liikennöitsijöille on käytännössä organisoitu tapahtuvaksi suoraan jakeluyhtiöiltä asiakkaille esimerkiksi käyttämällä avainmittareita, joita voi olla joko kuljetusyritysten tai jakeluasemien tonteilla.
Polttonesteiden tuotemarkkinat käsittävät kunkin jakeluyhtiön ketjuun kuuluvilta huolto- ja jakeluasemilta sekä automaattiasemilta autoilijoille myytävät erilaiset bensiini- ja dieselöljylaadut. Autoilijat voivat kuitenkin käyttää minkä tahansa jakeluyhtiön myymää polttonestettä pienistä, lähinnä lisäaineistukseen perustuvista eroista huolimatta. Todettakoon, ettei viraston tietoon ole tullut mitään selvityksiä eikä väitteitä, joiden perusteella polttonesteitä tulisi pitää autoilijoiden kannalta tarkasteltuina eri markkinoihin kuuluvina.
Kilpailuvirasto katsoo, että jakeluyhtiöiden myymät eri bensiini- ja dieselöljylaadut kuuluvat samoille tuotemarkkinoille.
Maantieteelliset markkinat
Maantieteelliset markkinat ovat yksittäisen kuluttajan näkökulmasta se hankinta-alue, josta kuluttaja voi kohtuullisin etsintäkustannuksin hankkia tarvitsemansa tuotteet. Polttonesteiden vähittäismyynnin maantieteellisiä markkinoita voidaan arvioida sekä loppukäyttäjien että huoltoasemayrittäjien näkökulmasta. Huolto- ja jakeluaseman näkökulmasta katsottuna markkinat muodostuvat siitä alueesta, johon kuuluvat loppuasiakkaat ja kilpailijat jakeluyrittäjä ottaa huomioon kyseisen aseman hinnoittelussa. Yksityisautoilijan kannalta markkinat muodostuvat niistä jakelupisteistä, joita hän pitää realistisina vaihtoehtoisina hankintapisteinä. Yksityisautoilijat vaihtavat Kilpailuviraston aiemman selvityksen mukaan huoltoasemaa hintatilanteen mukaan säteeltään 2–30 km:n suuruisella alueella. Pääteiden varsilla markkina-alue voi olla tien kulkusuunnan mukaan jopa yli 100 km. Tämän alueen sisällä reagoidaan helposti vähittäishintojen muutoksiin ostopaikkaa vaihtamalla, jos edullisimmin hinnoiteltu tuote on saavutettavissa kohtuullisin etsintäkustannuksin. Suurasiakkaille suoraan tapahtuvassa bensiinin ja dieselin vähittäismyynnissä hinnat perustuvat usein tarjouskilpailun perusteella syntyneisiin sopimuksiin liikennöitsijän ja öljy-yhtiön välillä. Tästä johtuen esimerkiksi kuorma-autoyritys ei vaihda ostopaikkaansa yhtä helposti kuin yksityisautoilija, vaan aikaisintaan vasta seuraavan tarjouskilpailun tuloksena uusiessaan sopimustaan.
Kilpailuvirasto on todennut 29.1.2001 antamassaan S-ryhmää koskevassa poikkeuslupapäätöksessään (Dnro 384/67/2000), että paikallisiin markkinoihin rajoittuva tarkastelu ei anna oikeaa kuvaa koko päivittäistavarakaupan kilpailuolosuhteista. Päätöksen mukaan valtaosa suomalaisista päivittäistavaramyymäläketjuista toimii valtakunnallisesti. S-ryhmän ketjujen myymälät sijaitsevat eri puolilla Suomea. Sama koskee kilpailijoiden – Keskon, Spar-ryhmän sekä Tradekan – myymälöitä. Ketjuissa kilpailukeinoja, mm. myymälöiden sijoittelua, hankintaa, markkinointia, valikoimasuunnittelua ja hinnoittelua koordinoidaan, mikä on omiaan yhtenäistämään kunkin ketjun myymälöiden toimintaa. Edellä esitettyjen syiden perusteella Kilpailuvirasto arvioi em. päätöksessään, että päivittäistavaroiden vähittäiskaupan markkinat ovat Suomen laajuiset.
Myös polttonesteiden jakeluyhtiöt ja -asemat toimivat valtakunnallisina ketjuina ja ketjujen vähittäismyyntipisteet sijaitsevat eri puolilla Suomea. Polttonestekaupassa korostuu päivittäistavarakauppaa voimakkaammin myös asiakkaiden mahdollisuus liikkua autolla laajemmalla alueella. Edellä todetun perusteella virasto katsoo, että polttonesteiden vähittäis- ja tukkukaupan maantieteelliset markkinat ovat koko Suomen laajuiset.
Jakeluyhtiön asema polttonesteiden vähittäis- ja tukkumarkkinoilla
Kilpailunrajoituslain 3 §:n 2 momentin mukaan elinkeinonharjoittajalla on määräävä markkina-asema, jos sillä on sellainen asema tietyillä hyödykemarkkinoilla, että se merkittävästi ohjaa hyödykkeen hintatasoa tai toimitusehtoja taikka vastaavalla muulla tavalla vaikuttaa kilpailuolosuhteisiin tietyllä tuotanto- tai jakeluportaalla. Määräävän markkina-aseman olemassaolon määrittely edellyttää markkinaosuuksien, alalle pääsyn esteiden, yrityksen kilpailuetujen ja käyttäytymisen sekä alan kehityksen tarkastelua.
Samoin kuin päivittäistavaraketjujen välistä kilpailua vähittäiskaupassa myös bensiinin ja dieselpolttoöljyn vähittäismarkkinoiden kilpailua on arvioitava jakeluketjujen välisenä valtakunnallisena kilpailuna. Edellä esitetyn markkinaosuustaulukon mukaan millään yksittäisellä ketjulla ei markkinaosuuksien perusteella ole määräävää asemaa koko maan kattavilla polttonesteiden vähittäismarkkinoilla. Vaikka korkeimman markkinaosuuden saavuttaneella Nesteellä on dieselöljyn vähittäismyynnissä yli 40 %:n markkinaosuus, ei silläkään ole sellaista markkinavoimaa, että se voisi hinnoitella tuotteensa kilpailijoistaan ja asiakkaistaan riippumatta. Sillä on näet useita markkinaosuudeltaan ja voimavaroiltaan vahvoja kilpailijoita, jotka samoin kuin alalle tulleet uudet jakeluyhtiöt pystyvät tarjoamaan autoilijoille kilpailukykyisiä vaihtoehtoja. Tätä osoittavat mm. markkinaosuuksissa tapahtuneet muutokset.
Kilpailuviraston selvitysten perusteella millään jakeluyhtiöllä ei ole sellaista asemaa myöskään bensiinin tai dieselöljyn tukkumarkkinoilla, että sillä voitaisiin katsoa olevan markkinavoimaa suhteessa polttonesteiden vähittäiskauppiaisiin. Jakeluyhtiön ja huoltoasemayrittäjän välisistä sopimuksista tärkein on alalla yleisesti käytössä oleva yhteistoimintasopimus, johon sisältyy yksinostovelvoite. Sen mukaan jakelupisteen on ostettava polttonesteet sopimuksen voimassaoloaikana vain omalta jakeluyhtiöltään. Kun sopimuksen voimassaolo päättyy, on itsenäisellä huoltoasemayrittäjällä mahdollisuus halutessaan vaihtaa jakeluyhtiötä ja solmia tämän kanssa uusi yhteistoimintasopimus. Siten se seikka, että yrittäjä tekee edellä kuvatun yksinostoehdon sisältävän yhteistoimintasopimuksen tietylle ajalle yhden jakeluyhtiön kanssa, ei aikaansaa kyseiselle jakeluyhtiölle määräävää asemaa suhteessa sopimuskumppaniin. Kilpailuoikeudellisesti määräävä asema ei voi perustua yksinomaan määräaikaiseen sopimukseen, vaan sen tulee olla pysyvämpi tila, jossa yritys voi käyttäytyä kilpailijoistaan välittämättä ja vaikuttaa kilpailuolosuhteisiin. Todettakoon, että Euroopan yhteisön vertikaalisiin kilpailunrajoituksiin yleisesti sovellettavan ryhmäpoikkeusasetuksen (EY) 2790/1999 mukaan mainitunlaisen yksinostovelvoitteen pisin hyväksyttävä voimassaoloaika on viisi vuotta.
Koska huoltoasemayrittäjä ym. vähittäiskauppias voi viimeistään sopimuksen määräajan umpeuduttua vaihtaa jakeluyhtiötä, ei jakeluyhtiö saa sopimuksen perustella myöskään sellaista kilpailuetua, joka aikaansaisi määräävän aseman suhteessa muihin jakeluyhtiöihin. Viraston käsityksen mukaan vähittäiskauppiaat myös käytännössä vaihtavat sopimuskumppania, jos eivät ole tyytyväisiä hintatasoon tai ehtoihin. Tämä on todettavissa bensiinin ja dieselöljyn markkinaosuuksien muutoksina vuosina 1997–2001: Esso, Shell ja Neste ovat erityisesti bensiinin myynnissä menettäneet markkinaosuuksia uusille tulokkaille Jetille, St 1:lle ja ABC-ketjulle. Myöskään mikään viraston selvityksissä ei viittaa siihen, että alalle pääsyssä olisi ongelmia tai että jakeluyhtiöiden välillä ei vallitsisi toimiva kilpailutilanne polttonesteiden vähittäis- ja tukkumarkkinoilla. Alalle on esimerkiksi tullut vuonna 2000 uusi jakeluyhtiö ABC, joka on kyennyt kasvattamaan vuoden aikana huomattavasti markkinaosuuttaan sekä bensiinin että dieselöljyn myynnissä.
Koska yhdelläkään jakeluyhtiöllä ei edellä todetun perusteella voida katsoa olevan määräävää asemaa polttonesteiden vähittäis- ja tukkumyyntimarkkinoilla, ei jakeluyhtiöiden hinnoittelua voida arvioida kilpailunrajoituslain 7 §:n määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä koskevan säännöksen perusteella, vaan sovellettavaksi käsiteltävässä tapauksessa tulee kilpailunrajoituslain 9 §.
Kilpailunrajoituslain 9 §:n soveltaminen
Kilpailunrajoituslain 9 §:n mukaan kilpailunrajoituksella katsotaan olevan vahingollisia vaikutuksia, jos se terveen ja toimivan taloudellisen kilpailun kannalta sopimattomalla tavalla:
1) vähentää tai on omiaan vähentämään tehokkuutta elinkeinoelämän piirissä; tai
2) estää tai vaikeuttaa toisen elinkeinon harjoittamista.
Lainkohtaa koskevien hallituksen esityksen perustelujen mukaan säännöksen jonkin vahingollisuuskriteerin täyttyminen ei kuitenkaan yksin riitä tekemään rajoituksesta vahingollista, vaan säännöstä sovellettaessa kiinnitetään ensisijaisesti huomiota siihen, miten menettely vaikuttaa kilpailuolosuhteisiin ja kilpailun toimivuuteen koko toimialalla. Kilpailunrajoitukseen, joka ei olennaisessa määrin vähennä kilpailun toimivuutta, vaan on talouden kannalta vähämerkityksellinen, ei yleensä puututa.
Myös kilpailuneuvosto on aikaisemmissaan ratkaisuissaan todennut väärinkäyttöperiaatteen soveltamisen edellyttävän paitsi sitä, että kilpailunrajoituksella on käytännössä todettu olevan 9 §:n 1–2 kohdissa mainittuja vahingollisia vaikutuksia, myös sitä, että todetut vaikutukset ovat terveen ja toimivan taloudellisen kilpailun kannalta sopimattomia. Huomiota kiinnitetään rajoituksen vaikutuksiin ja sillä tavoiteltuihin päämääriin.
Lain esitöiden mukaan (HE 162/1991 vp s.12) kilpailunrajoituksen hyväksyttävyyden perusteet ovat joustavia ja niiden soveltamisessa on otettava huomioon toimialan erityisolosuhteet ja kulloinkin vallitsevat kilpailupoliittiset tavoitteet. Kilpailun rajoittaminen ei ole itsessään vahingollista, mikäli kilpailua voidaan kuitenkin pitää toimivana ja kyse ei ole taloudellisesti tai markkinatalouden eettisten pelisääntöjen valossa epäterveestä menettelystä. Lain 9 §:n nojalla kilpailunrajoitus voidaan kieltää, mikäli se tapauskohtaisen arvioinnin perusteella todetaan vahingolliseksi. Lisäksi edellytetään, ettei rajoitus ole taloudelliselta merkitykseltään vähäpätöinen (de minimis-kynnys).
Lain 9 § eroaa 7 §:n määräävän markkina-aseman väärinkäyttökiellosta erityisesti siinä, että menettelyn kieltäminen edellyttää vahingollisia vaikutuksia. Kilpailuneuvosto on todennut 21.6.1999 antamassa ratkaisussa Dno 7/359/97 (Kustannusosakeyhtiö Otava), että kilpailunrajoituslain 9 §:ää voidaan soveltaa muun ohella yrityksen yksipuoliseen menettelyyn niissä tapauksissa, joissa yrityksellä on markkinavoimaa, mutta sitä ei ole riittävästi määräävän markkina-aseman toteamiseksi. Ko. ratkaisussaan kilpailuneuvosto on todennut, että lain 9 §:ää voidaan soveltaa esimerkiksi sopimuksesta kieltäytymiseen ja syrjintään. Hinnoittelun osalta mainitussa ratkaisussa kuitenkin todetaan, että muut kuin määräävässä markkina-asemassa olevat elinkeinonharjoittajat saavat vapaasti hinnoitella hyödykkeensä ja sopia ehdoista kauppakumppaniensa kanssa. Peruslähtökohtana on, että markkinat itsessään riittävästi sanktioivat muiden markkinaosapuolien kannalta haitallista toimintaa.
Kun yrityksen hinnoittelua arvioidaan lain 9 §:n kannalta, edellä todettu tarkoittaa sitä, että hinnoittelua ei tarkastella yhtä tarkoin kustannusperusteisesti kuin lain 7 §:ää sovellettaessa, koska muussa tapauksessa lain 7 §:n väärinkäytönvalvonta ulottuisi muihinkin kuin määräävässä markkina-asemassa oleviin yrityksiin. Lain 9 §:ää sovellettaessa tulee sen sijaan kiinnittää erityistä huomiota hinnoittelulla tavoiteltuihin ja markkinoilla ilmeneviin kilpailuvaikutuksiin.
Epäilty hintasyrjintä
Kilpailuviraston selvitykset osoittavat, että polttonesteiden markkinoilla on vuosina 1997–2001 vallinnut toimiva kilpailu jakeluyhtiöiden kesken. Alalle on tullut uusi jakeluyritys ja pienemmät jakeluyhtiöt ovat vallanneet markkinaosuuksia isommilta yhtiöitä erityisesti bensiinin jakelussa. Virasto katsoo kilpailuneuvoston päätösten mukaisilla perusteilla, että polttonesteiden jakeluyhtiöillä on lähtökohtaisesti oikeus hinnoitella myymänsä tuotteet vapaasti. Hintasyrjintä voidaan kilpailunrajoituslain 9 §:n nojalla kieltää vain silloin, jos siitä aiheutuu lainkohdassa tarkoitettuja olennaisia vahingollisia vaikutuksia taloudelliselle kilpailulle kyseisellä toimialalla.
Suurasiakasalennukset
Kilpailuvirasto katsoo, että vähittäismarkkinoilla tapahtuvaa suurasiakkaiden polttonesteiden hinnoittelua ja alennuskäytäntöä ei voida suoraan verrata samojen tuotteiden tukkuhinnoitteluun ja tukkumarkkinoiden alennuskäytäntöön. Jakeluyhtiöt ovat sekä nyt että 1990-luvulla Kilpailuvirastolle antamissaan selvityksissään tuoneet esiin hyväksyttäviä perusteita suurasiakkaiden muista asiakassegmenteistä poikkeavalle hinnoittelu- ja alennuskäytännölle. Kilpailu polttonesteiden vähittäismyynnissä toimii, eikä virasto ole saanut näyttöä siitä, että alennuskäytännöstä olisi aiheutunut kilpailunrajoituslain 9 §:ssä tarkoitettuja vahingollisia vaikutuksia polttonestemarkkinoilla. Edellä todetun perusteella Kilpailuvirasto katsoo, että sillä ei ole syytä selvittää tarkemmin jakeluyhtiöiden polttonesteiden vähittäiskaupassa käyttämien suurasiakasalennusten syrjivyyttä.
Tukkuhinnoittelu
Kilpailuviraston 28.5.1998 antamassa päätöksessä todettiin jakeluyhtiöillä periaatteessa olevan edellytykset bensiinin ja dieselöljyn tukkuhintoihin kohdistuvalle hintasyrjinnälle. Vuosina 1991–1992 näitä hintasyrjintätapauksia tuli Kilpailuviraston tietoon runsaasti. Yksittäisiin tapauksiin ei kuitenkaan katsottu tuolloin aiheelliseksi puuttua kilpailunrajoituslain 9 §:n perusteella, koska hintasyrjinnän katsottiin olevan ensisijaisesti normaalia taloudellista kilpailua kuin kilpailun rajoittamista.
Kilpailuviraston lääninhallituksilta saamien tietojen mukaan polttonesteiden jakelussa ei ole vuosina 2000–2002 havaittu jakeluketjujen sisäisiä hintasyrjintätapauksia. Tämä johtuu pitkälti siitä, että jakeluyhtiöt ovat noudattaneet Kilpailuvirastolle antamaansa sitoumusta olla keinotekoisesti suosimatta tukkuhinnoittelussa komissiokauppiaita itsenäisten huoltamoyrittäjien kustannuksella. Tarkasteltuaan polttonesteiden tukkumarkkinoiden kehitystä vuosina 1997–2002 virasto ei ole myöskään havainnut, että jakeluyhtiöiden noudattama tukkuhinnoittelu olisi johtanut siihen, että markkinoilta olisi joutunut poistumaan useita itsenäisiä huoltamoyrittäjiä. Päinvastoin, joillakin jakeluyhtiöillä on itsenäisten kauppiaiden osuus suhteellisesti ja absoluuttisesti jopa lisääntynyt. Kullakin ketjulla on jakeluteiden osalta omat, erilaiset liiketoimintastrategiansa, mikä viittaa myös kilpailun toimivuuteen tukkumarkkinoilla.
Viraston selvityksissä ei ole saatu näyttöä siitä, että jakeluyhtiöiden noudattama tukkuhinnoittelu olisi aikaansaanut kilpailunrajoituslain 9 §:ssä tarkoitettuja vahingollisia vaikutuksia terveelle ja toimivalle taloudelliselle kilpailulle polttonesteiden tukkumarkkinoilla. Näin ollen vaikka polttonestemarkkinoilla esiintyy ajoittain joitakin hintasyrjintätapauksia, ei virasto pidä aiheellisena ryhtyä enempiin toimenpiteisiin niiden tutkimiseksi.
Ratkaisu
Kilpailuvirasto on selvittänyt kilpailunrajoituslain 9 §:n perusteella polttonesteiden jakeluyhtiöiden myöntämien suurasiakasalennusten tasapuolisuutta sekä epäiltyä hintasyrjintää polttonesteiden jakelussa öljy-yhtiöiltä vähittäiskauppiaille. Virasto ei ole selvitystensä perusteella havainnut jakeluyhtiöiden hinnoittelulla olevan kilpailunrajoituslain 9 §:ssä tarkoitettuja vahingollisia vaikutuksia.
Edellä todetun perusteella Kilpailuvirasto katsoo, ettei sillä ole asiassa aihetta enempiin toimenpiteisiin ja poistaa asian käsittelystä.
Sovelletut säännökset
Laki kilpailunrajoituksista (480/92) 9 §
Muutoksenhaku
Kilpailuviraston tässä asiassa antamaan ratkaisuun saa hakea muutosta kilpailunrajoituslain 21 §:n mukaan markkinaoikeudelta siinä järjestyksessä kuin hallintolainkäyttölaissa (586/96) säädetään.