Ekokem Oy Ab:n epäilty määräävän markkina-aseman väärinkäyttö ja kielletty yhteistoiminta keräilijöiden kanssa

Asianosaiset

Ekokem Oy Ab

Asian vireilletulo

Kilpailuvirastoon tulleen yhteydenoton vuoksi Kilpailuvirasto katsoi syksyllä 1996 aiheelliseksi ryhtyä selvittämään Ekokem Oy Ab:n (jäljempänä Ekokem) asemaa ja toimintatapoja ongelmajätteiden käsittelypalveluissa. Käsittelypalveluilla tarkoitetaan tässä yhteydessä ongelmajätteiden vaarattomaksi tekemistä, jolloin ongelmajäte voidaan myös hyödyntää aineena tai energiana, sekä ongelmajätteiden lopullista käsittelyä eli niiden pysyvää loppusijoittamista.

Pääasiallisin epäilty kilpailunrajoitus oli eri muodoissa ilmenevä määräävän markkina-aseman väärinkäyttö.

Asian selvittäminen

Epäiltyihin kilpailunrajoituksiin liittyvän alustavan aineiston saamiseksi Kilpailuvirasto kuuli eräiden muiden ongelmajätelajikohtaisia käsittelypalveluja tarjoavien yritysten edustajia vuoden 1996 loppupuolella ja 1997 alkupuolella. Näiden kuulemisten yhteydessä saatiin myös kirjallista aineistoa.

Saadun aineiston ja käytyjen keskustelujen perusteella Kilpailuvirasto arvioi alustavasti, että Ekokemin toiminnan voitiin epäillä sisältävän seuraavat kilpailunrajoitukset:

• markkinoiden jakaminen ja muu yhteistyö ns. pienkeräilijöiden kanssa,
• sitominen alennusjärjestelmän kautta,
• eksklusiivisopimukset,
• kauppakumppanin toimintavapauden rajoittaminen,
• syrjintä,
• saalistaminen ja ristiinsubventointi,
• kohtuuton hinnoittelukäytäntö.

Kilpailuvirasto pyysi 27.6.1997 päivätyllä kirjeellään Ekokemiltä kannanottoa edellä mainittujen epäiltyjen kilpailunrajoitusten soveltamisesta sekä eräitä muita selvityksiä. Kirjeessä varattiin Ekokemille mahdollisuus tulla ennen vastauksen antamista keskustelemaan asiasta Kilpailuvirastoon. Keskustelutilaisuus pidettiin 29.7.1997 Kilpailuvirastossa. Ekokem toimitti sen jälkeen Kilpailuviraston pyytämät selvitykset 18.8.1997. Ekokem on edelleen 30.3.1999 toimittanut Kilpailuvirastoon ympäristöministeriön kanssa 16.6.1998 tekemänsä uuden sopimuksen valtakunnallisen öljyjätehuollon järjestämisestä ja 17.6.1998 tehdyt sopimukset alueellisten öljynkeräilijöiden kanssa sekä 24.8.1999 päivätyn lisäselvityksen ongelmajätekäsittelyn ja oheispalvelujen markkinoiden muutoksista ja niiden vaikutuksista Ekokemin toimintaan. Ekokemiltä on 12.11.1999 tullut vielä selvitys vuonna 1998 osakkaille annetuista käsittelymaksujen alennuksista (osakasalennuksista). Ekokem on niin ikään antanut 7.11.2000 vastineen Kilpailuviraston päätösluonnoksesta.

Saadakseen selville Suomessa ongelmajätteiden keräämistä, käsittelyä ja hyödyntämistä harjoittavat elinkeinonharjoittajat Kilpailuvirasto lähetti 3.12.1997 kaikille ympäristöministeriön alaisille alueellisille ympäristökeskuksille asiaa koskevan kyselyn. Ympäristökeskusten vastaukset saatiin 2.2.1998 mennessä.

Ympäristökeskuksilta saatujen ympäristölupien perusteella Kilpailuvirasto lähetti 58:lle yritykselle ja kunnalle 4.6.1998 kyselyn, jossa tiedusteltiin yrityksen käsittelemiä ongelmajätteiden määriä vuosina 1996 ja 1997, merkittävimpiä ongelmajätteiden toimittajia sekä käsittelykapasiteettia. Viimeisimmät vastaukset saatiin uusintakyselyn jälkeen 9.9.1998.

Kilpailuvirasto on niin ikään saanut Suomen Ympäristökeskukselta tietoja vuosina 1994–1998 maasta viedyistä ja maahan tuoduista ongelmajätteistä.

Kauppa- ja teollisuusministeriö toimitti Kilpailuvirastoon 6.5.1998 päivätyllä lähetteellään Ekokemin pyynnöstä öljyjätemaksuista kertyvistä varoista maksettavia öljyjätehuoltoon myönnettyjä avustuksia koskevat Euroopan komissiolle tehdyt ilmoitusasiakirjat, joihin sisältyy myös komission vastaus. Komissio hyväksyi tukiohjelman 3.12.1997.

Aikaisemmat ratkaisut

Kilpailuvirasto on vuosina 1993–1994 selvittänyt Ekokemin itsensä tekemän ilmoituksen perusteella Ekokemin toimintaperiaatteita öljyjätehuollossa ja muiden ongelmajätteiden keräyksessä ja käsittelyssä. Kilpailuvirasto katsoi silloin, että jäteöljyn keräyksessä sovellettuihin alueellisiin keräysyksinoikeuksiin on öljyjätehuollon tavoitteet huomioon ottaen hyväksyttävät perusteet eli kilpailunrajoituslain 7 §:n 3) kohdassa tarkoitettu erityinen syy. Kilpailullisia epäkohtia ei tuolloin tullut esille myöskään muun ongelmajätehuollon järjestämistavoissa.

Yritykset

Ekokem-konserni

Ekokem muodostaa yhdessä 100-prosenttisesti omistamiensa tytäryhtiöiden Prosessipesu EK Oy:n ja Iisalmen Keräysöljy Oy:n kanssa Ekokem-konsernin. Jälkimmäisen yhtiön Ekokem hankki omistukseensa vuoden 1999 lopulla. Ekokem uudistaa vielä vuoden 2001 kesään mennessä konsernin rakennetta mm. yhtiöittämällä eräitä toimintojaan.

Konsernin liikevaihto oli v. 1999 n. 230 milj. mk. Emoyhtiön liikevaihto oli v. 1998 n. 185 milj. mk ja v. 1999 n. 210 milj. mk. Yhtiön tuloskuntoa voidaan pitää erinomaisena. Mm. yhtiön omavaraisuusaste oli 78.1 % v. 1998[1] ja 73.1 % v. 1999[2]. Yhtiöjärjestyksen mukaan yhtiö ei jaa osinkoja.

Prosessipesu EK Oy:n, joka suorittaa teollisuus- ja laitospuhdistuksia, liikevaihto v. 1999 oli n. 22,5 milj.mk. Sen päätoimipaikka on Porvoossa ja sivutoimipisteet Kotkassa, Kuusankoskella ja Tampereella. Iisalmen Keräysöljy Oy:n, joka harjoittaa alueellista ongelmajätteiden keräilyä ja esikäsittelyä, liikevaihto oli v. 1999 n. 10 milj.mk.

Ongelmajätteiden keskitetystä hoitamisesta Suomessa tehtiin päätös 1970-luvun loppupuolella. Perustana oli selvitys, jonka mukaan asia olisi parhaiten hoidettavissa rakentamalla valtion, kuntien ja teollisuuden yhteisesti omistama käsittelylaitos. Niinpä valtio, Suomen Kaupunkiliitto, Suomen Kunnallisliitto, Finlands svenska kommunförbund, Pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunta ja kuusi teollisuusyritystä perustivat 20.6.1979 tekemällään yhtiösopimuksella Oy Suomen Ongelmajäte – Finlands Problemavfall Ab -nimisen yhtiön ja hyväksyivät sille yhtiöjärjestyksen.

Yhtiö aloitti ongelmajätteiden käsittelyn v. 1984, jolloin myös yhtiön nimi muutettiin Ekokem Oy Ab:ksi. Yhtiön tarkoituksena on valtakunnallisesti hoitaa mm. seuraavia ongelmajätteisiin liittyviä tehtäviä:

• valtakunnallisena laitoksena käsitellä ja säilyttää ongelmajätteet,
• rakentaa ja omistaa koko valtakunnan aluetta palveleva ongelmajätteiden käsittelylaitos,
• huolehtia ongelmajätteiden keräyksestä ja kuljettamisesta,
• harjoittaa toimialaansa liittyvää kehittämis-, neuvonta-, tutkimus- ja muuta toimintaa sekä
• hyödyntää käsittelemänsä jätteen sisältämä energia kaukolämpönä sekä omassa tuotannossaan.

Ekokemin perustamisvaiheessa katsottiin, että maassa oli tarpeen vain yksi ongelmajätteitä käsittelevä laitos, joka pystyisi keskitetysti taloudellisesti ja tehokkaasti käsittelemään kaikki maassa syntyvät ongelmajätteet. Silloisen näkemyksen mukaan laitokselle oli turvattava lainsäädäntötoimin riittävät toimintaedellytykset. Jätehuoltolakiin lisättiinkin v. 1981 ongelmajätteitä koskevat säännökset ja säädettiin ongelmajätteiden käsittely eli vaarattomaksi tekeminen tiukasti tarveharkintaan perustuvaksi luvanvaraiseksi toiminnaksi. Nykyisinkin ongelmajätteitä ja niiden käsittelyä koskevat säännökset sisältyvät jätelakiin ja osittain myös ympäristönsuojelulakiin.

Ekokemin osakemäärä on 17604. Suurimmat osakkeenomistajat ovat tällä hetkellä Suomen valtio / ympäristöministeriö (34,08 %), Suomen kuntaliitto (15,80 %), Pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunta YTV (10,47 %), Säkkiväline Puhtaanapito Oy (4,37 %), Kemira-konserni (3,12 %) ja Fortum-konserni (2,43 %). Ekokemillä on lupa kaikkien muiden ongelmajätteiden paitsi räjähdysaineiden ja radioaktiivisten ongelmajätteiden käsittelyyn Riihimäen laitoksessa. Hämeen ympäristökeskus on 29.11.1999 tehnyt viimeisimmän päätöksen Ekokemin ympäristöluvasta. Tässä päätöksessä korvattiin yhdellä luvalla Ekokemin aikaisemmat erilliset luvat. Jämsänkoskella sijaitseva Ekokem Oy Ab Öljytuote saa käsitellä ja varastoida jäteöljyjä sekä käsitellä teollisuuden kirkkaita öljyjä lopputuloksena teräketjujen ja teollisuusprosessien ketjujen voiteluaineita. Porissa sijaitseva toimipiste käsittelee jäteöljyjä, pilssivesiä, emulsiovesiä ja öljypitoisia vesiä teollisuuden polttoaineiksi. Ekokem huolehti aiemmin YTV:n alueen öljyisten jätteiden vastaanotosta ja käsittelystä Vantaan Seutulassa, mutta tämä toiminta lopetettiin siellä 31.5.2000.

Ympäristöministeriön 29.12.1995 hyväksymän valtakunnallisen jätesuunnitelman mukaan Ekokemin v. 1994 vastaanottama ongelmajätemäärä oli 71 340 tonnia, mikä vastasi noin 36–47 %:n vastaanottoa kaikesta arvioidusta vuosittain kertyvästä ongelmajätemäärästä (150 000–200 000 tonnia). Valtioneuvoston 2.7.1998 hyväksymän ja 1.8.1998 voimaan tulleen uuden valtakunnallisen jätesuunnitelman ja Ekokemin Kilpailuvirastolle antaman selvityksen mukaan Ekokemin kotimaasta vastaanottama ongelmajätemäärä v. 1996 oli n. 93 000 tonnia ja asiakkaita hieman yli 9 000. Vuonna 1998 Ekokem otti vastaan kotimaista ongelmajätettä 95 747 tonnia ja ulkomaista jätettä 5 184 tonnia eli yhteensä 100 931 tonnia. Tästä määrästä n. 69 % vastaanotettiin Riihimäen toimipisteessä. V. 1999 kotimaasta vastaanotettu ongelmajätemäärä oli 102 800 tonnia ja ulkomailta 5 100 tonnia eli yhteensä n. 108 000 tonnia. Öljyjätettä on arvioitu kertyvän vuosittain 55 000–60 000 tonnia, josta Ekokemille ohjautuu n. 30 000–40 000 tonnia.

Hallituksen esityksessä jätelaiksi (HE 77/93) todetaan Ekokemin ongelmajätteiden käsittelykapasiteetiksi n. 110 000 tonnia/v. Ekokemin kapasiteetti laajeni oleellisesti v. 1990, kun se sai luvan toisen polttolinjan rakentamiseen (kapasiteetti 34 500 t/v).

Tuloverolain (1535/92, § 20) mukaan Ekokem on vapaa tulon perusteella suoritettavasta verosta. Se on niin ikään vapautettu varallisuusverosta eikä se maksa jäteveroa silloin, kun se sijoittaa jätteet omalle kaatopaikalleen. Jäteverottomuus johtuu siitä, että jäteverolaissa kaatopaikalla tarkoitetaan jätteiden käsittelypaikkaa, jota ylläpitää kunta tai joku muu kunnan lukuun tai jota ylläpidetään pääasiassa muiden tuottamien jätteiden vastaanottamista varten. Lain perustelujen mukaan veron ulkopuolelle jää siten sellainen laitoskohtainen erityisjätteen kaatopaikka, jolle vähäisessä määrin otetaan vastaan yhden tai useamman muun laitoksen tuottamaa samankaltaista jätettä. Jäteveron suuruus on 90 mk/tonni, ja sen on velvollinen suorittamaan kaatopaikan pitäjä. Veron lopullinen maksaja on kuitenkin jätteen tuottaja, jonka maksettavaksi vero siirretään kunnallisilla kaatopaikoilla perityn käsittelymaksun tavoin. Jäteverosta maksetaan myös arvonlisävero. Jäteverolakia on muutettu 1.1.1999 voimaan tulleella lailla (1157/98). Muutokset mm. lievensivät hyödynnettävän jätteen verokohtelua ja selvensivät lain soveltamista.

Ekokemin on toiminnassaan otettava huomioon ongelmajätteitä koskeva lainsäädäntö sekä muut viranomaismääräykset. Ekokem on myös kiinteässä yhteydessä julkiseen valtaan sen asettamien ympäristöpoliittisten tavoitteiden ja niiden toteuttamisessa tarvittavien toimenpiteiden suorittajana.

Muut yritykset

Kilpailuviraston ympäristökeskuksille vuoden 1997 lopussa tekemän kyselyn mukaan muita ongelmajätteiden käsittelyä varten ympäristöluvan/jäteluvan saaneita yrityksiä ja kuntia on noin 120. Näistä noin puolet on sellaisia toiminnanharjoittajia, jotka tekevät ongelmajätteelle muutakin kuin vain keräävät, kuljettavat, lajittelevat tai pakkaavat edelleen toimittamista varten. Osa näistä on kunnallisia kaatopaikkoja, joissa käsitellään saastuneita maa-aineksia kuten öljypitoisia maita ja öljyisiä vesiä.

Usean yrittäjän kohdalla ongelmajätteen käsittelymenettely tuottaa edelleen esimerkiksi tiivistyneessä muodossa olevaa ongelmajätettä, joka lupaehtojen mukaan on toimitettava lopulliseen käsittelyyn Ekokemille tai jollekin muulle kyseisen jätteen käsittelyyn oikeutetulle käsittelylaitokselle.

Ekokemin antama selvitys

Ekokem toteaa Kilpailuvirastolle 18.8.1997 antamassaan selvityksessä mm., että Ekokem on muuttanut sopimuksiaan vastaamaan entistä paremmin mm. kilpailulainsäädännön vaatimuksia ja olevansa valmis poistamaan kilpailua vääristävät epäkohdat, jos niitä todetaan. Ekokem toteaa myös monen viraston selvityspyynnössä määräävän markkina-aseman väärinkäytöksi katsotun toimintatavan perustuvan muuhun lainsäädäntöön tai viranomaismääräyksiin. Ekokem katsoo, että valittajatahot ovat tarkoituksenhakuisesti antaneet yhtiön toimesta virheellisen ja väritetyn kuvan, eikä Ekokem ole mielestään syyllistynyt kilpailunrajoituslain rikkomiseen selvityspyynnössä esitetyllä tavalla.

Selvityksensä alkuosassa Ekokem on pääpiirteissään selostanut jäteöljyn keräystä, laivojen öljyjätehuoltoa sekä muiden ongelmajätteiden kuljetus- ja keräystoimintaa. Ekokem on niin ikään pyrkinyt arvioimaan ongelmajätteiden käsittelypalvelujen markkinoita ja niiden laajuutta.

Jäteöljyn keräys

Öljyjätehuollon menojen rahoittamiseksi säädettiin 1.1.1987 voimaan tullut laki (894/86) öljyjätemaksusta. Maksu peritään Suomessa valmistetusta tai maahantuodusta voiteluöljystä. Kertyvät varat käytetään öljyjätteistä sekä niiden keräilystä, kuljetuksesta, varastoinnista ja käsittelystä aiheutuviin menoihin sekä avustuksina ongelmajätteiden alueellisten vastaanottopaikkojen perustamis- ja käyttökustannuksiin. Ympäristöministeriöllä on oikeus tehdä sopimuksia öljyjätteiden käsittelijöiden kanssa avustusten edellyttämien tehtävien suorittamisesta. Laki oli aluksi voimassa vuoden 1991 loppuun, mutta lain voimassaoloa jatkettiin (1364/91) myöhemmin vuoden 1996 loppuun, kunnes marraskuussa 1996 annetulla lainmuutoksella (846/96, voimaan 1.1.1997) laki säädettiin pysyväksi. Tässä yhteydessä öljyjätemaksusta kertyvien varojen käyttökohteisiin lisättiin valtakunnallisen ongelmajätelaitoksen kehittäminen samoin kuin maa-alueilla tapahtuvien öljyvahinkojen ja niiden torjuntakustannusten korvaaminen. Öljyjätemaksujen vuotuinen kertymä on n. 20–25 milj.mk.

Valtioneuvosto on viimeksi 18.12.1997 antamassaan päätöksessä (1191/97) määrännyt tarkemmin öljyjätemaksuina kertyvien varojen käytöstä öljyjätehuoltoon. Päätöksen mukaan ympäristöministeriö voi myöntää öljyjätteen käsittelijälle, joka on tehnyt sen kanssa öljyjätemaksusta annetun lain (894/86, muut. 846/96) 7 §:n 2 momentissa tarkoitetun sopimuksen, avustusta tiettyihin öljyjätehuollosta aiheutuviin menoihin. Aikaisempi päätös oli vuodelta 1987, ja siinä valtakunnallista ongelmajätelaitosta ylläpitävällä yhtiöllä oli keskeinen asema toisaalta öljyjätehuollon järjestämisessä ja toisaalta öljyjätemaksujen kanavoinnissa. Öljyjätemaksuista maksettavat avustukset kulkivat nimittäin Ekokemin kautta eteenpäin. Avustuksen saaminen edellytti kuitenkin, että Ekokemin ja ympäristöministeriön välillä oli sopimus, jonka mukaan Ekokem mm. oli velvollinen vastaanottamaan kaiken maassa kulloinkin kerättävän öljyjätteen. Samoin sopimuksessa oli sovittava öljyjätteiden vuotuisesta keräilytavoitteesta valtakunnallisesti mahdollisimman kattavan ja alueellisesti tasapuolisen keräilyn ja kuljetuksen järjestämiseksi. Päätöksessä edellytettiin niin ikään, että Ekokem teki vastaavat sopimukset öljyjätteen kuljetuksen suorittajien sekä ongelmajätteiden alueellisen vastaanottopaikan perustavan kunnan, kuntainliiton tai YTV:n taikka niiden lukuun toimivan yrityksen kanssa. Nykyisin ympäristöministeriön sopimuskumppanin ei siis enää tarvitse olla valtakunnallista ongelmajätelaitosta ylläpitävä yritys.

Ympäristöministeriö ja Ekokem ovat viimeksi 16.2.1998 tehneet uuden sopimuksen valtakunnallisen öljyjätehuollon järjestämisestä. Sopimus on voimassa 31.12.2002 saakka. Sopimuksen mukaan Ekokem sitoutuu järjestämään alueellisesti tasapuolisesti Suomen alueelta kerättävissä olevan öljyjätteen (käytetyt voiteluöljyt ja niiden vesiseokset sekä alusten satamiin jättämät öljyiset jätteet) keräyksen, kuljetuksen, varastoinnin, tutkimuksen, tarkkailun, tuotekehityksen ja laadun parantamisen, hyödyntämisen ja käsittelyn tai toimittamisen laadultaan tarkastettuna edelleen jätelain 15 §:ssä tarkoitetulle vastaanottajalle. Järjestämästään öljyjätehuollosta Ekokem saa vuosittain ympäristöministeriöltä korvauksen huollon järjestämisestä aiheutuneiden todellisten kustannusten mukaan ottaen lisäksi huomioon kohtuullinen liikevoitto. Kustannuksia vähentävinä tekijöinä otetaan huomioon Ekokemin öljyjätteen tuottajilta perimät kuljetus- ja käsittelymaksut sekä käsiteltyjen öljytuotteiden myynnistä saamat myyntitulot.

Vuotuinen keräystavoite on 32 000 tonnia laskettuna vedettömänä (alle 10 % vettä) öljyjätteenä. Ekokemin on pidettävä erillistä kirjanpitoa avustuksen käytöstä, öljyjätteiden myynnistä sekä muista öljyjätteistä yhtiölle koituvista menoista ja tuloista.

Ympäristöministeriön Ekokemille maksamasta avustuksesta Ekokem puolestaan maksaa sen kanssa sopimussuhteessa oleville öljyjätteiden keräilijöille, kuljetuksen suorittajille jne. niille kuuluvan korvauksen. Ekokemin antaman selvityksen mukaan keräystoiminnan hoitavat alueelliset sopimussuhteiset urakoitsijat valitaan julkisista hankinnoista annettujen säännösten mukaan. Viimeisin tarjouskilpailu pidettiin (tarjoukset pyydettiin) 17.4.1998, ja alueelliset keräys- ja kuljetussopimukset tehtiin urakoitsijoiden kanssa 17.6.1998 ja ne ovat voimassa 1.9.1998–31.12.2002. Sopimuksissa on sovittu mm. Ekokemin sopimusurakoitsijoilleen maksamat korvaukset. Sopimukset koskevat vain öljyjätteen keräystä.

Öljyjätehuoltoa koskeva tukiohjelma on aikanaan ilmoitettu EFTA:n valvontaviranomaiselle olemassa olevana tukena. Kauppa- ja teollisuusministeriö on 1.4.1997 tehnyt ilmoituksen tukiohjelmaan suunnitelluista muutoksista Euroopan komissiolle. Kauppa- ja teollisuusministeriö toimitti Kilpailuvirastoon 6.5.1998 kyseistä ilmoitusta koskevat asiakirjat, joista ilmenee, että komissio on hyväksynyt kyseisen tukiohjelman.

Keräysjärjestelmä

Ekokem on käytännössä järjestänyt jäteöljyn keräyksen siten, että manner-Suomi on jaettu kymmeneen (10) keräysalueeseen , joiden kerääjät on kilpailutettu ja valittu julkisen tarjouskilpailun perusteella. Sen tuloksena keräilyä valittiin hoitamaan Oulun, Vaasan ja Tampereen alueilla Säkkiväline Puhtaanapito Oy, Porin alueella Porin Ongelmajätekeräys Oy, Helsingin, Lahden ja Turun alueilla WM Ympäristöpalvelut Oy, Ahvenanmaan alueella Ålands Problemavfall, Jyväskylän alueella Maraoil Oy, Joensuun alueella Joensuun Jäteöljy Timo Marttala Ky ja Iisalmen alueella Iisalmen Keräysöljy Oy. Näistä on sittemmin Porin Ongelmajätekeräys Oy siirtynyt yrityskaupalla Säkkiväline Puhtaanapito Oy:lle, Maraoil Oy WM Ympäristöpalvelut Oy:lle ja Isalmen Keräysöljy Oy vuoden 1999 lopulla Ekokemille. Säkkiväline Puhtaanapito Oy:n ostettua WM Ympäristöpalvelut Oy:n tilanne on muuttunut siitä syystä, että Säkkiväline Oy on sitoutunut tietyn ajan kuluessa myymään toisen osapuolen ongelmajätteiden keräysliiketoiminnan tietyillä päällekkäisillä markkinoilla yhdelle tai useammalle Kilpailuviraston hyväksymälle riippumattomalle ja vakavasti otettavalle kilpailijalle.

Alusten öljyjätehuolto

Satamiin saapuvien alusten öljyjätehuolto on Ekokemin selvityksen mukaan toistaiseksi pohjautunut satamien jätehuoltotyöryhmän mietinnössä[3] esitettyihin periaatteisiin. Suomen Satamaliitolle, Suomen Varustamoyhdistys ry:lle, Teollisuuden Keskusliitolle ja Ekokemille lähettämässään 11.2.1988 päivätyssä kirjeessään ympäristöministeriö ”toivoo, että sataman pitäjät ja Ekokem ryhtyisivät neuvottelemaan keskenään mietinnössä ehdotetun toimintamallin mukaisten järjestelyjen toteuttamisesta mahdollisimman pian”.

Toimintamallin mukaan Ekokem järjestää aluksista tulevien nestemäisten öljyjätteiden vastaanoton Suomen satamissa joko välittömällä noutoperiaatteella tai liikuteltavia välivarastoja käyttäen. Käsittely tapahtuu yhtiön laitoksilla. Varastointi- ja kuljetuskalusto voi olla Ekokemin omaa tai sen aliurakoitsijoiden omistamaa. Vaikka toimintamalli on kirjoitettu ”Ekokem-keskeisesti”, ei se kuitenkaan antanut Ekokemille yksinoikeutta kyseiseen toimintaan, vaan vastaavaa järjestely on sovellettavissa myös muihin vaatimukset täyttäviin yrityksiin.

Selvityksessään Ekokem toteaa, ettei se itse hoida satamissa tapahtuvaa öljyjätteiden keräystoimintaa, vaan käyttää siinä paikallisia urakoitsijoita, joiden kanssa se on solminut kuljetussopimukset. Myös muita yrityksiä kuten esim. WM Ympäristöpalvelut Oy toimii selvityksen mukaan satamien öljyjätehuollossa ja ne myös puhdistavat keräämänsä laivojen öljyiset vedet. Jotkut satamat hoitavat itse öljyjätehuollon paikallisia yrityksiä käyttäen.

Ekokem laskuttaa suorittamistaan palveluista suoraan alusta, huolitsijaa tai aluksen omistajaa. Paikallinen urakoitsija puolestaan laskuttaa Ekokemiä satamassa yhtiön lukuun suorittamastaan palvelusta sovituilla hinnoilla.

Muiden ongelmajätteiden kuljetus- ja keräystoiminta

Antamansa selvityksen mukaan Ekokem on järjestänyt myös muiden ongelmajätteiden kuin öljyisten jätteiden kuljetus- ja keräystoimintaa. Tämä on tapahtunut siten, että Ekokem on solminut eräiden keräysyritysten kanssa sopimukset alueellisista ongelmajätepalveluista. Sopimuksilla on tarkoitus luoda koko maan kattava ongelmajätteiden keräysverkosto ja edistää näin ongelmajätteiden keräystä ja asianmukaiseen käsittelyyn saattamista palvelualueella. Samalla verkosto palvelee myös jätevirtoja koskevaa tiedon rekisteröimistarvetta.

Keräilijän tehtävä oli sopimuksen varhemman sisällön mukaan huolehtia alle 1 000 kg:n ongelmajäte-erien keräyksestä ja kuljetuksesta käsittelylaitokseen. Ensisijaisesti kohteina olivat kunnat ja pkt-yritykset. Tämä ehdoton raja on poistettu nykysopimuksista siten, että keräys koskee ensisijaisesti alle 1000 kg:n eriä.

Sopimuksilla ei ole estetty ongelmajätteiden tuottajien oikeutta vapaasti valita ongelmajätehuollon palveluyhtiö. Samoin sopimukset eivät ole, vaikkakin ne on tehty tietylle alueelle, yksinoikeussopimuksia, vaan muukin keräilijä voi Ekokemin kanssa tekemänsä sopimuksen mukaan toimia samalla alueella, kuten Ekokemin selvityksen mukaan myös tapahtuu. Samoin Ekokem itse voi tarjota ja myydä palveluja ongelmajätetuottajille.

Vaikka keräilijä sitoutuu sopimuksessa ensisijaisesti toimittamaan kaikki keräämänsä ja kuljettamansa ongelmajätteet Ekokemille, kerääjällä on kuitenkin mahdollisuus toimittaa ongelmajätteitä myös muulle käsittelylaitokselle, mutta tällöin keräilijän on jätelain mukaan varmistettava, että vastaanottajalla on oikeus vastaanottaa ja käsitellä ko. ongelmajäte. Kerääjän on aina ilmoitettava jätteen tuottajalle, mihin käsittelylaitokseen jäte-erä toimitetaan.

Keräilijä sitoutuu puolivuosittain jätelain vaatimassa laajuudessa raportoimaan Ekokemille kaikki keräämänsä ongelmajätteet jätelajeittain (joissakin sopimuksissa myös toimialoittain) ja kunnittain. Ekokem katsoo, että kun ongelmajätteiden keräyksessä, kuljetuksessa ja palveluiden markkinoinnissa käytetään hyväksi Ekokemin toiminimeä, logoa tai muuta liiketunnusta, Ekokemillä on perusteltu tarve valvoa keräystoimintaa mm. siltä osin, että sen tunnuksin kerätyt ongelmajätteet päätyvät asialliseen käsittelyyn. Osaltaan tämä palvelee myös viranomaisten tietotarpeita.

Rahavirrat kulkevat siten, että keräilijä laskuttaa sopimuksen mukaan suoraan tilaajaa eli jätteen tuottajaa käsittelystä ja muista suorittamistaan palveluista. Ekokem puolestaan laskuttaa keräilijää hinnastonsa mukaisesti suorittamistaan ongelmajätteiden käsittelypalveluista. Jos Ekokem itse tuottaa myös keräyspalvelun, se laskuttaa siitä jätteen tuottajaa.

Kerääjän ja Ekokemin välillä ei välttämättä tarvitse olla solmittuna keräyssopimusta, vaan kuka tahansa kerääjä voi toimittaa keräämänsä ongelmajätteet Ekokemille käsiteltäväksi samoilla ehdoilla kuin Ekokemin kanssa sopimussuhteessa olevat kerääjät.

Ekokemin itsensä omalla kalustolla eli kahdella autolla suorittamat kuljetukset olivat v. 1996 yhteensä n. 8 700 tonnia eli n. 9 % sen kotimaasta vastaanottamasta kokonaisjätemäärästä (n. 93 000 tonnia).

Ekokemillä ei ole enää sen jälkeen, kun YTV:n kanssa tehty sopimus käytettyjen loisteputkien käsittelystä päättyi vuoden 1999 lopussa, yksinoikeussopimuksia jätteiden toimittamisesta sen käsittelyyn. Mainittu sopimus perustui julkisista hankinnoista annetun lain määräysten mukaiseen YTV:n tarjouskilpailuun.

Ekokem on sittemmin irtisanonut sopimukset siten, että osa sopimuksista päättyi 30.4.2000 ja osa 30.6.2000. Ekokemin mukaan sopimuksia ei enää tarvita eikä niillä ole merkitystä ottaen huomioon keräily-yritysten harvalukuisuuden ja niiden kyvyn itse huolehtia ja vastata keräilytoiminnastaan.

Laatupiiri ja Ryhmä 12

Keräyssopimuksiin sisältyy myös tuotekehitystä koskeva kohta, jonka mukaan kokemuksia hyödynnetään ns. laatupiiritoiminnan kautta. Myös öljynkeräyssopimuksen mukaan kerääjä sitoutuu osallistumaan yhteisiin koulutus- ja kehittämispalavereihin. Tämä on tapahtunut siten, että Ekokemin ja keräilijöiden edustajat ovat muutaman kerran vuodessa pitäneet ns. laatupiirin kokouksia. Laatupalavereissa keskitytään asioihin, jotka edesauttavat laatutekijöiden parantamista kuten alan kehitystä ja seurantaa, kaluston, tuotantotilojen ja laitteiden kehitystä, markkinoinnin toteutusmalleja ja tehokkuutta sekä palveluiden tasoa ja joustavuutta.

Ekokem on toimittanut selvityksensä mukana laatupiirin pöytäkirjat vuosilta 1992–1997. Pöytäkirjojen mukaan laatupiirin kokouksissa on melko säännöllisesti esitelty esimerkiksi keräilijöiden yrityskohtaisia keräystietoja jäteöljystä. Myös muuta yrityskohtaista tietoa on laatupiireissä käsitelty tai kerrottu tavalla, joka ei avoimessa kilpailutilanteessa tulisi kysymykseen kertoa kilpailevalle yritykselle. Esimerkiksi 8.–9.10.1993 kokouspöytäkirjan mukaan ”aluekeräilijät kertoivat ongelmajätemääriensä kehityksestä ja esittivät arvionsa tulevan vuoden keräilymääristä”. Näin tuskin toimittaisiin, jos pelättäisiin toisten keräilijöiden taholta tulevaa kilpailua. Toisaalta kuitenkin vuoden 1992 lokakuisessa laatupiirin kokouksessa todettiin, ettei laatupalaverissa saa käsitellä/sopia asioita, jotka ovat kilpailulain vastaisia; näitä ovat palveluhinnoista sopiminen, yksinoikeudesta sopiminen ym. asiakkaan valintavapautta rajoittavat asiat. Myös keräilijän ja Ekokemin välisen alueellisen keräyssopimuksen tuotekehitystä koskevassa kohdassa todetaan, ettei laatupiirissä paljasteta liikesalaisuuksia.

Ryhmä 12 syntyi lokakuussa 1992 pidetyssä laatupiirin kokouksessa. Tässä kokouksessa Ekokemin edustaja lupautui järjestämään pienen laatupiirin noin kerran kuukaudessa ”pienellä porukalla”. Varsinainen perustamiskokous pidettiin 1.12.1992, jolloin luotiin ryhmän toimintaorganisaatio sekä määriteltiin ryhmän tehtävät ja tavoitteet.

Kokousmuistion (päivätty 4.12.1992) mukaan ryhmän, joka olisi suunnitteluryhmä, tavoitteita ovat

• saada aikaan omilla toimenpiteillään luottamukselliset ja avoimet suhteet osapuolten kesken,
• tuottaa uusia ehdotuksia, jotka edistävät nykyisen toiminnan kilpailukykyä ja varmistavat kehityksessä mukana pysymisen ( esim. keräilyn ja kierrätyksen trendit),
• saada aikaan tilanne, jossa Ekokemin ja yhteistyöyritysten edut eivät ole ristiriidassa; tämä voi edellyttää osapuolten toimialojen kristallisointia,
• jätemäärien lisääminen.

Kokouksessaan 7.1.1993 suunnitteluryhmä otti nimekseen Ryhmä 12.

Ekokemin toimittamista R 12:n pöytäkirjoista selviää, että ryhmässä on keskusteltu mm. loisteputkihinnoittelun tiedonkulkuongelmista. Esimerkiksi 11.11.1993 pidetyssä kokouksessa käsiteltiin Öljy-Karelia Ky:n tiedustelua, voisiko R 12 selvittää, onko loisteputkihinnoittelussa mahdollista saada korjausta vallitsevaan tilanteeseen. Öljy-Karelia Ky:n mukaan Ekoteho Oy tarjoaa Ekokemiä edullisempia hintoja sekä alueurakoitsijoille että myös merkittäville asiakkaille Itä-Suomessa. Asiakkaat ovat kiinnostuneita palvelusta sen edullisuuden (5–7 mk/kg) vuoksi ja liittävät samaan pakettiin tällöin muutkin ongelmajätteet. Öljy-Karelia itse on toimittanut viime vuosina kaikki keräämänsä loisteputket Ekokemille ja tahtoa on toimia edelleenkin näin. Tilanteen jatkuessa kuitenkin tällaisena Öljy-Karelia pelkää menettävänsä jatkossa merkittäviä ongelmajäteasiakkaita, vaikka sen tarjoukset muiden jätteiden osalta ovatkin kilpailukykyisiä.

Ryhmä 12:n 31.8.1994 pidetyn kokouksen pöytäkirjassa on merkintä, että ”Ekoteho tarjonnut loisteputkien käsittelyä [..][4] mk/kg sisältäen myös kuljetuksen ja pakkauksen. Miten Ekokem suhtautuu asiaan?” 2.11.1994 pidetyn kokouksen pöytäkirjassa todetaan, että ”Loisteputkien hinnat ovat muuttuneet. Hinta on nyt [..][5] mk/kg (alv 0 %)”. Todettakoon, että Ekokemin 15.2.1992 hinnaston mukaan Ekokem peri elohopealamppujen ja loisteputkien käsittelystä alle 250 kg:n erissä toimitettuna 14 mk/kg, 250–1000 kg:n erissä 10 mk/kg ja yli 1000 kg:n erissä 8 mk/kg. Vastaavasti 1.6.1994 hinnastossa käsittelymaksut ovat 13 mk, 9,50 mk ja 7,50 mk. 1.11.1996 voimaan tulleessa hinnastossa on kaksi eräkokoa; alle 1 000 kg:n maksu on 9,50 mk/kg ja yli 1 000 kg:n maksu 7,50 mk/kg.

Ekokemin 24.8.1999 antaman selvityksen mukaa Ryhmä 12:n toiminta on lopetettu. Myös laatupiirin toiminta on lopetettu keväällä 2000, koska keräystoimintaa nykyisin harjoittavilla yrityksillä on riittävä taloudellinen asema ja asiantuntemus huolehtia henkilökuntansa koulutuksesta itsenäisesti.

Osakkaille annettava alennus

Ekokemin antaman selvityksen mukaan Ekokem myöntää omistajilleen alennusta käsittelymaksuissa. Tämä tapahtuu siten, että yksi Ekokemin osake oikeuttaa omistajansa saamaan käsittelyhinnaston mukaisesta hinnasta 6,5 %:n alennuksen enintään 3 000 kg:n suuruisen jäte-erän käsittelystä. Oikeus on siirrettävissä konsernin sisällä mille tahansa konserniin kuuluvalle yritykselle. Esimerkiksi Suomen Kuntaliiton omistamien osakkeiden oikeus on siirretty kuntien ja niiden 100 %:ti omistamien yritysten käyttöön. Valtion osakkeiden oikeutta käyttävät valtion laitokset ja virastot. Yhden osakkeen oikeuttaman alennuksen määrä on rajoitettu 500 mk:aan vuodessa. Kun osakkeiden kokonaismäärä on 17604, merkitsee tämä n. 8,8 milj. mk:n vuotuista enimmäisalennusta kokonaisuudessaan eli hieman alle viittä prosenttia liikevaihdosta. Ekokemin antaman selvityksen mukaan mitään muita, kuten toimitusmääriin perustuvia alennuksia, uskollisuusalennuksia tai tavoitealennuksia ei myönnetä.

Ekokem on toimittanut Kilpailuvirastoon selvitykset vuosina 1998 ja 1999 antamistaan osakasalennuksista. Selvitykset osoittavat, että verrattuna esimerkiksi Ekokemin liikevaihtoon ei alennus ole ollut merkittävä. Yksittäisistä osakkaista jotkut ovat käyttäneet alennusmahdollisuuden jokseenkin täysimääräisesti, mutta esimerkiksi valtio ei ole näin tehnyt.

Ekokemin perustamissopimuksen mukaan osakas saa osakkeen merkittyään vuosikapasiteettina käyttöönsä tietyn käsittelykapasiteetin poltto- tai märkäkemialliselta linjalta tai erikoiskaatopaikasta. Osakas voi luovuttaa kapasiteettivarauksensa osittain tai kokonaan toisen osakkaan tai ulkopuolisten käytettäväksi.

Yhtiökokouksen 27.3.1998 hyväksymän yhtiöjärjestyksen mukaan yhtiön osakkailla on vuosikapasiteettivaraus yhtiön palveluksiin. Kapasiteettivarauksen suuruuden kutakin osaketta kohden määrittelee yhtiön hallitus. Hallitus päättää niin ikään laitoksen kotimaassa noudattaman käsittelytaksan enimmäismäärän. Osakkaiden kapasiteettivarauksen puitteissa käyttämien palvelujen hinnan tulee olla alhaisempi kuin muiden asiakkaiden ja osakkaiden yli kapasiteettivarauksensa käyttämien palveluksien hinta. Tällöinkin taksan tulee peittää käsittelystä aiheutuvat kustannukset.

Kokonaispalvelusopimukset

Antamansa selvityksen mukaan Ekokemillä on myös ongelmajätteiden tuottajien kanssa tehtyjä kokonaispalvelusopimuksia (palvelupaketteja), joiden mukaan asiakkaan ongelmajätehuolto on järjestetty. Ekokemin ilmoituksen mukaan tällaisia asiakkaita on [..][6]. Lisäksi sopimuksen piiriin kuuluu noin [..][7] huoltoasemaa ja autokorjaamoa, joihin on sijoitettu vain yksi jäteastia. Kokonaispalvelusopimuksessa on sovittu perittäväksi yksi kiinteä hinta – mk/tyhjennyskerta – ja se sisältää kuljetuksen, käsittelyn ja astiavuokran. Astiavuokra laskutetaan erikseen, jos asiakas niin haluaa. Kokonaispalveluasiakkaat sijaitsevat Ekokemin lähialueella. Kokonaispalvelulaskutuksen osuus on vähäinen eli [..][8] % Ekokemin jätteenkäsittelyn, kuljetuksen ja astiavuokran kokonaislaskutuksesta.

Kokonaispalvelu hinnoitellaan asiakaskohtaisesti, ja hinta koostuu seuraavista osatekijöistä:

• astiavuokra lasketaan vastaamaan sovittua tyhjennysväliä,
• nouto- ja kuljetuskustannukset hinnoitellaan vastaamaan asiakkaan sijaintipaikkakuntaa,
• jätteen käsittely hinnoitellaan Ekokemin käsittelyhinnaston mukaisesti.

Kokonaispalvelusopimuksen hinnoittelu on Ekokemin mukaan kustannusvastaavaa ja perustuu myös käsittelyn osalta Ekokemin käsittelypalvelujen hinnastoon.

Muuta

Ekokem on selvityksessään selostanut myös eräitä, ensisijaisesti käsittelypalvelujen laskutukseen liittyviä epäselvyyksiä, joita sillä on ollut WM Ympäristöpalvelut Oy:n kanssa. Epäselvyydet puolestaan ovat Ekokemin mukaan syntyneet mm. siitä, että osapuolilla on ollut erilainen käsitys käsiteltävän ongelmajätteen lajista ja siten sen laskutusluokasta. Näitä epäselvyyksiä on jo aikaisemmin selvitelty osapuolten kesken.

Kilpailuviraston selvitykset

Ongelmajätteiden käsittelylaitokset ja eräiden ongelmajätteiden käsittelymäärät

Saadakseen selville ongelmajätteiden keräämistä, käsittelyä ja hyödyntämistä Suomessa suorittavat elinkeinonharjoittajat Kilpailuvirasto lähetti ympäristöministeriön alaisille alueellisille ympäristökeskuksille 3.12.1997 kyselyn, jossa ympäristökeskuksilta pyydettiin ongelmajätteiden keräämis-, käsittely- ja hyödyntämislupiin liittyviä lupakohtaisia tietoja. Vastaukset saatiin kaikilta ympäristökeskuksilta 2.2.1998 mennessä.

Saatujen vastausten mukaan alueelliset ympäristökeskukset (aikaisemmin lääninhallitukset) ovat myöntäneet vajaat 120 ongelmajätteitä koskevaa ympäristölupaa. Näistä noin puolet koski yksinomaan ongelmajätteen keräämistä, johon saattaa sisältyä myös lajittelua, pakkaamista ja varastointia edelleen toimittamista varten. Lupahakemuksia oli ympäristökeskuksissa myös käsittelyssä, mutta ne eivät ole tiedoissa mukana.

Luvissa on asetettu lupaehtoja, jotka voivat koskea mm. ongelmajätelajia, jota saadaan kerätä tai käsitellä, jätteen määrää, aluetta, josta jäte on peräisin, kerralla varastossa pidettäviä määriä jne. Lisäksi on asetettu ehtoja, joilla pyritään estämään maaperän, pohjaveden sekä ilman saastuminen. Laji-, määrä- ja alue-ehdot ovat usein hakijan lupahakemuksessaan esittämiä. Myönnettyjä jätelupia ei vastausten mukaan juuri ole peruutettu.

Jäteluvista voidaan todeta, että Suomessa on useita elinkeinonharjoittajia, jotka käsittelevät erilaisia ongelmajätteitä. Pääsääntöisesti tällaiset yritykset ovat erikoistuneet tietyn ongelmajätelajin käsittelyyn. Luvista voidaan poimia mm. seuraavien ongelmajätteiden käsittelypalveluja: vesi- ja öljyseokset, öljyinen tai muutoin saastunut maa, raskasmetallipitoinen tuhka, aktiivihiilen reaktivointi, loisteputket ja -lamput, akkuhapot, jäteöljyn poltto, jäteöljyn käsittely teräöljyksi, kuvausalan kiinniteliuokset ja kehitteet, röntgen- ja kirjapainofilmit, raskasmetallipitoiset nesteet, asbestijätteet, tyhjät pakkaustynnyrit, likaantuneet liuottimet, jalometallipitoiset syanidiliuotteet, amalgaamijäte jne. Useilla kunnilla on kaatopaikoillaan öljyisten vesien ja saastuneiden maa-ainesten vastaanotto- ja sijoituspaikkoja (käsittelypaikkoja), mutta öljyisiä vesiä käsittelevät myös yritykset.

Yksittäisistä ongelmajätteistä, joiden käsittelypalvelujen kilpailutilanne on erityisesti noussut esiin, voidaan mainita valokuvauskemikaalit (kehitys- ja kiinniteliuokset) ja loisteputket. Ekokemin selvityksen mukaan sen vastaanottama valokuvauskemikaalien määrä v. 1996 oli 719 tonnia. Muiden yritysten antamista vastauksista voidaan arvioida, että niiden käsittelemät määrät olivat samana vuonna n. 1600–1700 tonnia. Toimijoita näiden jätteiden käsittelyssä on useita. Lupaehtojen mukainen maksimikapasiteetti on runsaat kaksinkertainen käsittelymääriin verrattuna. Lisäksi kyselyn jälkeen on saattanut tulla uusia toimijoita markkinoille. Jätteen tuottajille on siten runsaasti vaihtoehtoja tarjolla.

Loisteputkia käsittelevät Ekokem ja kaksi muuta yritystä. Viimeksi mainitut yritykset käsittelivät v. 1996 loisteputkia yhteensä arviolta n. 320 tonnia, mikä vastaa n.1,3 milj. putkea[9]. Ko. yritysten luvanmukainen maksimikapasiteetti on yhteensä n.1500 tonnia vuodessa. Noin-arvio johtuu siitä, että toisen yrittäjän lupaehto on ilmoitettu maksimikappalemääränä. Ekokem on ilmoittanut käsitelleensä v. 1996 loisteputkia yhteensä 308 tonnia eli n. 1,2 milj. kpl.

Alusten öljyjätehuolto satamissa

Kansainvälisen merenkulkujärjestön IMO:n vuonna 1973 järjestämän merien pilaantumisesta koskevan konferenssin tuloksena solmittiin kansainvälinen yleissopimus aluksista aiheutuvan meren pilaantumisen ehkäisemiseksi eli ns. MARPOL 1973 -yleissopimus. Tätä sopimusta täydennettiin v. 1978 öljysäilöaluksia koskevilla määräyksillä, jonka jälkeen yleissopimus nimettiin MARPOL 73/78 -yleissopimukseksi. Suomessa sopimus tuli voimaan 2.10.1983.

Itämeren alueen rantavaltiot tekivät v. 1974 Helsingissä Itämeren alueen merellisen ympäristön suojelua koskevan yleissopimuksen eli Helsingin sopimuksen, joka tuli voimaan v. 1980. Tämä sopimus sisältää myös määräyksiä alusten aiheuttaman meren pilaantumisen ehkäisemisestä. Sopimuspuolena on nykyisin myös Euroopan yhteisö. Uusi Helsingin sopimus tehtiin v. 1992 ja se tuli voimaan 17.1.2000 korvaten vuoden 1974 sopimuksen. Vuoden 1992 sopimukseen on lisätty määräyksiä mm. merellisen luonnon suojelusta ja ympäristövaikutusten arvioinnista. Uuden sopimuksen perusperiaatteiden mukaan sopimuspuolien tulee noudattaa varovaisuusperiaatetta, pilaaja maksaa -periaatetta ja niiden tulee käyttää parasta käyttökelpoista tekniikkaa ja ympäristön kannalta parasta käytäntöä.

Helsingin sopimuksella perustettu Helsingin komissio eli HELCOM hyväksyi 19. vuosikokouksessaan maaliskuussa 1998 joukon suosituksia, joiden tavoitteena on ehkäistä laittomia päästöjä Itämerellä. Suositukset käsittelevät mm. yhtenäisen maksujärjestelmän luomista satamille (ns. ei erityismaksua -järjestelmä, jossa aluksilta aina peritään jätemaksu riippumatta siitä, jättävätkö ne jätteitä vai eivät), alusten ilmoitusvelvollisuutta jätteistään ennen satamaan saapumista, satamien jätehuoltosuunnitelmien laatimista sekä alusjätteiden jättöpakkoa ennen lähtöä satamasta. Viimeksi mainittu suositus lisättiin samassa yhteydessä uutena 8 a -sääntönä Helsingin sopimuksen IV liitteeseen.

Suositukset eivät olisi aivan ehdottomia, sillä säännöllisessä liikenteessä olevat alukset voitaisiin vapauttaa jätehuoltomaksusta, jos niillä on aluksen reitin varrella olevan sataman tai pätevän jätehuoltoalan yrityksen kanssa tehty sopimus jätteiden käsittelystä. Jättöpakosta voidaan myöntää poikkeuksia esim. lyhyitä matkoja tekeville matkustaja-aluksille, jotka ovat sopineet erityisjärjestelyistä, sekä pienille öljymäärille.

Ympäristöministeriö asetti 17.8.1998 alusjätetyöryhmän selvittämään ei erityismaksua -järjestelmän käyttöönoton vaatimia toimenpiteitä ja lainsäädännön muuttamista koskevia velvoitteita Suomessa. Työryhmä päätti ilman erillistä toimeksiantoa käsitellä myös edellä mainittuja kolmea muuta HELCOM-suositusta. Työryhmän mietintö[10] valmistui 16.9.1999 ja se luovutettiin 7.10.1999. Työryhmä ehdotti mm. ei erityismaksua -järjestelmän käyttöönottoa kaikissa Suomen satamissa. Tätä vastaava muutos tehtiin alusjätelakiin (aluksista aiheutuvan vesien pilaantumisen ehkäisemisestä annettu laki 300/79) 26.5.2000 annetulla lailla (489/00), joka tuli voimaan 1.7.2000.

Marpol -sopimukseen liittyen hallitus antoi 21.5.1999 eduskunnalle esityksen[11] alusjätelain muuttamisesta mm. siten, että aluksille voitaisiin asettaa ennakkoilmoitusvelvollisuuksia (esim. ennakkoilmoitusvelvollisuus jätteistään ennen satamaan tuloa). Toinen merkittävä esitetty muutos oli alusjätteiden jättöpakko ennen satamasta lähtöä. Eduskunta hyväksyi hallituksen esityksen 18.6.1999 samoin kuin ne Helsingin sopimuksen muutokset, jotka vaativat eduskunnan suostumuksen. Laki (433/00) on saatettu voimaan valtioneuvoston 17.5.2000 antamalla asetuksella (434/00), jolla lain voimaan tuloksi määrättiin 1.7.2000. Valtioneuvoston 17.5.2000 antamalla asetuksella (435/00), jolla muutettiin alusjäteasetusta, puolestaan määrätään tarkemmin alusjätteiden jättöpakosta ja alusjätteiden ilmoittamisesta. Ilmoittaminen on pääsääntöisesti annettava 24 tuntia ennen aluksen saapumista satamaan. Asetus tuli niin ikään voimaan 1.7.2000.

Alusjätelaissa satamille on asetettu velvollisuus huolehtia siitä, että satamissa on riittävät vastaanottolaitteet mm. öljypitoisten jätteiden ja seosten vastaanottamiseksi satamaa käyttäviltä aluksilta. Öljysatamassa ja korjaustelakalla on lisäksi oltava säiliöalusten painolasti- ja säiliönpesuvesien vastaanottolaitteet.

Euroopan komissio on antanut heinäkuussa 1998 ehdotuksen Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi aluksilla syntyvän jätteen ja lastijäämien vastaanottopalveluista satamissa. Direktiiviehdotus ja Helsingin komission maaliskuussa 1998 hyväksymät suositukset käsittelevät olennaisilta osiltaan samoja kysymyksiä, mm. pakollista jätteiden jättöä ja ennakkoon ilmoittamisvelvollisuutta. Neuvosto hyväksyi yhteisen kannan direktiivistä 8.11.1999. Direktiivi on parhaillaan Euroopan parlamentin toisessa käsittelyssä.

Kilpailuviraston Suomen Satamaliitosta[12] saaman tiedon mukaan Suomen laivaliikenne on enenevässä määrin säännöllistä linjaliikennettä. Tällöin varustamot/laivayhtiöt sopivat alusten öljyjätehuollosta suoraan yrittäjien kanssa. Alusjätetyöryhmän arvion mukaan säännöllisen liikenteen osuus Suomen satamissa on keskimäärin 70 %.

Kilpailuvirasto tiedusteli puhelimitse muutamalta satamalta, miten niissä on alusten öljyjätehuolto järjestetty. Haminan satamassa[13] on öljyjätteiden jätehuolto järjestetty siten, että öljysatamassa öljyinen painolastivesi pumpataan säiliöön, jonka omistaa kaupunki, mutta on vuokrannut sen Phoenex Collector Oy Ltd. -nimiselle yritykselle. Säiliössä öljy erotetaan vedestä ja toimitetaan jatkojalostukseen. Erotettu vesi menee tarkastuskaivojen kautta mereen. Satamassa toimii edellisen lisäksi WM Ympäristöpalvelut Oy ja Chemical Service Oy -nimiset yritykset. WM:llä on Lahdessa oma öljyisten vesien käsittelylaitos. Chemical Service puolestaan vain kuljettaa satunnaisesti öljyisiä vesiä laiva-asiamiehen tilauksesta Phoenix Collectorille ja Ekokemille.

Kotkan satamassa[14] on öljysatamassa painovesiä varten n. 5 000 kuution säiliö, jonka tyhjennyksen hoitaa WM Ympäristöhuolto. Painovedestä erotetaan öljy ja vesitysvesi lasketaan mereen. Vesitysveden on kuitenkin täytettävä tarkat laatuvaatimukset. Sataman mukaan öljyisiä painovesiä ei nykyisin enää tule kovin paljon, koska aluksissa on erillisiä painovesitankkeja. Laivojen pilssivedet hoidetaan siten, että laiva-asiamies tilaa laivaa varten kuljetusauton. Kuljetuksessa käytetään useampia kuljetusyrityksiä, mutta satamalla ei kuitenkaan ole tästä tarkempaa tietoa, koska jätehuolto hoidetaan ilman sataman mukanaoloa.

Helsingin satamassa[15] alusten öljyjätteet hoidetaan siten, että laiva-asiamies tilaa kuljetuksen tai sitten varustamolla on sopimus jäteyrittäjän kanssa.

Turun satamalaitokselta[16] saadun tiedon mukaan satama on järjestänyt puitteet öljyjätteiden vastaanotolle. Satama-alueella toimii muutama kuukausi sitten aloittanut yksityinen yritys Ekoport Turku Oy, joka hoitaa öljyisten vesien puhdistuksen laitoksellaan. Myös painolastivesien vastaanotto on järjestetty Pansion öljysatamassa.

Ekoport Turku Oy:stä[17] kerrottiin, että he ovat tekemässä sopimuksia varustamoiden kanssa. Satamassa on n. 4 000 m³:n säiliö, johon öljyjäte pumpataan. Öljynerotuksen jälkeen öljy menee poltettavaksi polttoluvan saaneille yrityksille. Puhdistettu vesi johdetaan putkea pitkin jätevesipuhdistamolle. Kuljetuspalvelut Ekoport ostaa yksityisiltä kuljetusliikkeiltä. Ekokemillä ei ole toimintaa Turun satamassa.

Yhteenvetona edellä esitetystä satamia koskevasta öljyjätehuollosta voidaan todeta, että satamat eivät itse merkittävästi osallistu alusten öljyjätehuoltoon varsinaisina operaattoreina, vaan ovat investoineet tämän toiminnan vaatimaan infrastruktuuriin. Alusten öljyjätehuolto on toteutettu erilaisin konseptein, satamissa toimii useita operaattoreita eikä alusten öljyjätehuolto ole yhden yrityksen monopoli.

Kansainvälisten jätesiirtojen valvonta

Baselin sopimus

Baselissa solmittiin 22.3.1989 yleissopimus vaarallisten jätteiden maan rajan ylittävien siirtojen ja käsittelyn valvonnasta eli ns. Baselin sopimus, johon myös Suomi liittyi. Sopimus tuli voimaan 5.5.1992. Sopimuksen osapuoliksi on liittynyt 106 valtiota. Sopimus sallii valvonnan piiriin kuuluvien jätteiden siirrot vain sopimukseen liittyneiden maiden välillä.

Baselin sopimuksen tavoitteena on

• vähentää vaarallisten jätteiden tuotanto mahdollisimman pieneksi,
• vähentää vaarallisten jätteiden siirtoja maasta toiseen siinä määrin kuin on perusteltua jätteiden asianmukaisen ja tehokkaan käsittelyn toteuttamiseksi,
• vakiinnuttaa kansainvälisesti yhdenmukainen jätteiden viennin, tuonnin ja kauttakuljetuksen valvontajärjestelmä ja
• estää vaarallisten jätteiden siirrot sellaisiin maihin, joissa ei ole lainsäädännöllisiä, hallinnollisia tai teknologisia valmiuksia käsitellä jätteitä asianmukaisesti.

Baselin sopimus on Suomessa hyväksytty lailla 361/92 ja saatettu voimaan 5.5.1992 alkaen asetuksella 362/92 (muutettu 88/95). Sopimus on julkaistu Suomen säädöskokoelman sopimussarjassa numerolla 45/92.

Baselin sopimuksen osapuolten konferenssi, joka mm. tarkkailee ja arvioi jatkuvasti yleissopimuksen toteuttamisen tehokkuutta, teki maaliskuussa 1994 yksimielisesti päätöksen, jolla kiellettiin ongelmajätteiden vienti OECD:n jäsenmaista niiden ulkopuolisiin maihin. Kielto tuli heti voimaan käsiteltävien jätteiden (käsitttely=jätteen vaarattomaksi tekeminen tai lopullinen sijoittaminen) osalta. Hyödynnettävien ongelmajätteiden vientiä OECD-maista niiden ulkopuolisiin maihin voitiin jatkaa vuoden 1997 loppuun saakka, jos asianomainen maa ilmoitti Baselin sopimuksen sihteeristölle, että se ottaa vastaan määrättyjä jätteitä OECD-maasta. Kyseinen konferenssin päätös päätettiin sisällyttää Baselin sopimukseen 22.9.1995. Suomi ratifioi sopimuksen muutoksen 23.8.1996.

OECD:n neuvosto teki 30.3.1992 päätöksen C(92)39 hyödynnettävien jätteiden maan rajan ylittävien siirtojen valvonnasta. Päätöksellä pyritään ympäristönsuojelullisesta asianmukaisuudesta tinkimättä keventämään eräitä Baselin sopimuksen valvontamenettelyjä silloin kun päätöksessä tarkemmin määriteltyjä jätteitä siirretään hyödyntämistä varten OECD:n jäsenmaasta toiseen. Helpotukset on katsottu tarpeellisiksi jätteitä hyödyntävän teollisuuden ja kaupan toimintaedellytysten turvaamiseksi. Päätöksessä myös todetaan, että jätteistä peräisin olevien arvokkaiden raaka-aineiden hyödyntäminen on olennainen osa kansainvälistä talousjärjestelmää ja että jätteiden keräykselle ja käsittelylle on vakiintuneet kansainväliset markkinat.

Edelleen päätöksessä todetaan, että jotkin jätteiden maan rajat ylittävät siirrot voivat olla tehokkaan ja ympäristön kannalta asianmukaisen jätehuollon takia perusteltuja, jotta voitaisiin hyödyntää muissa maissa olevia jätteitä hyödyntäviä asianmukaisia laitoksia. Hyödynnettävien jätteiden maan rajojen ylittäviä siirtoja varten on kuitenkin saatava aikaan asianmukainen valvontajärjestelmä.

Päätöksen mukaan jätteiden maan rajat ylittävissä siirroissa noudatetaan seuraavia ehtoja:

• jätteet on hyödynnettävä laitoksessa, joka toimii tai jolla on lupa toimia tuontimaassa maan lainsäädännön mukaisesti,
• siirroissa on noudatettava kansainvälisten kuljetussopimusten määräyksiä,
• kauttakuljetuksia muiden maiden kuin jäsenmaiden kautta koskevat kaikki asianomaiset kansainväliset ja kunkin maan lait ja määräykset.

Maan rajan ylittäviin siirtoihin sovellettavat valvontatoimet määritellään päätöksessä C(92)39 kolmitasoisen järjestelmän avulla. Järjestelmät (jäteluettelot) on luokiteltu jätteiden vaarallisuuden mukaan vihreään, keltaiseen ja punaiseen jäteluetteloon.

”Vihreässä” järjestelmässä on luettelo hyödynnettävistä jätteistä, joita valvotaan kaikin sellaisin toimin, jotka yleensä koskevat kaupankäyntiä. Nämä jätteet eivät todennäköisesti aiheuta riskiä ympäristölle, ja niitä saa pääsääntöisesti siirtää maasta toiseen ilman erillistä ilmoitusmenettelyä. Vihreä luettelo on ns. positiiviluettelo eli ainoastaan niitä jätteitä, jotka on erikseen mainittu vihreässä jäteluettelossa, saa siirtää rajojen ulkopuolelle ilman valvontamenettelyä.

”Keltaisessa” järjestelmässä saa jätteitä siirtää maan rajan yli vain ilmoittajasta alkavin ja jätteitä hyödyntävään laitokseen päättyvin järjestelyin, jotka perustuvat voimassa olevaan kirjalliseen sopimukseen taikka sopimusketjuun tai jotka on järjestetty näihin rinnastettavin tavoin. Yksityiskohtaiset menettelyt on kuvattu päätöksessä.

”Punaisessa” järjestelmässä on luettelo tietyistä erikoisaineista, joita asianmukaisestikin siirrettyinä on valvottava tiukemmin kuin keltaisessa valvontajärjestelmässä määrätään. Punaisen luettelon jätteitä koskevat samat valvontatoimet kuin keltaisen luettelon jättteitä, mutta sen lisäksi tuontimaan ja kauttakulkumaan on annettava kirjallinen suostumus ennen kuin maan rajat ylittävä siirto aloitetaan.

Päätös C(92)39 on saatettu Suomessa voimaan 1.7.1992 asetuksella 584/92 ja julkaistu sopimussarjassa numerolla 53/92.

Lomèn sopimus

Euroopan yhteisön ja Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren maiden (ns. AKT-maat) kesken on 25.2.1991 solmittu ns. Lomèn sopimus, jonka mukaan yhteisö kieltää kaikkien ongelma- ja radioaktiivisten jätteiden suoran ja välillisen viennin AKT-valtioihin, ja AKT-valtiot puolestaan kieltävät tällaisten yhteisöstä tai muista maista peräisin olevien jätteiden suoran tai välillisen tuonnin omalle alueelleen.

EY:n säädökset

EY:n jätteitä koskeva perussäännös on ns. jätedirektiivi (75/422/ETY, muutettu 91/156/ETY), jossa määritellään yhteisön ja jäsenmaiden noudattama jätehuoltopolitiikka. Direktiivissä mm. edellytetään, että jäsenmaiden on luotava kattava jätteiden käsittelylaitosten verko, jolla varmistetaan yhteisön ja kunkin jäsenmaan omavaraisuus jätteiden käsittelyssä ja että jätteet on käsiteltävä yhdessä lähimmistä asianmukaiset vaatimukset täyttävässä käsittelypaikassa. Direktiivi velvoittaa jäsenmaat laatimaan suunnitelmia direktiivissä asetettujen tavoitteiden toteuttamiseksi. Suunnitelmien vastaiset jätesiirrot on direktiivin mukaan voitava estää.

Neuvoston direktiivissä vaarallisista jätteistä (91/689/ETY) täydennetään jätedirektiivin määräyksiä ongelmajätteiden käsittelyn ja hyödyntämisen osalta.

Euroopan yhteisössä, Euroopan yhteisöön ja Euroopan yhteisöstä tapahtuvia jätesiirtoja säännellään neuvoston asetuksella (ETY) n:o 259/93 (ns. jätteensiirtoasetus). Asetus tuli alun perin voimaan 6.5.1994 ja uusissa EU:n jäsenmaissa sekä ETA-maissa, myös Suomessa, 1.1.1995. Jätteensiirtoasetuksella on toimeenpantu edellä käsitellyt jätteiden siirtoja säätelevät kansainväliset sopimukset ja päätökset. Asetuksessa on kielletty huolehdittavaksi (tarkoittaa lopullista sijoittamista kaatopaikoille, allastamista, biologista käsittelyä, polttamista maalla tai merellä, pysyvää varastointia jne.) tarkoitettujen jätteiden vienti EU:n ulkopuolelle lukuun ottamatta ETA-maita ja Baselin sopimuksen osapuolina olevia EFTA-maita. Kielto koskee kaikkia jätteitä riippumatta niiden koostumuksesta.

Asetuksessa on annettu erikseen säännökset hyödynnettävien ja loppukäsiteltävien jätteiden maan rajan ylittävissä siirroissa sovellettavista valvontamenettelyistä.

Jätteen siirtäminen maasta toiseen edellyttää yleensä kirjallista lupaa lähtömaan, vastaanottavan maan ja kauttakulkumaiden toimivaltaisilta viranomaisilta. Lupa- ja valvontamenettelyt vaihtelevat jonkin verran sen mukaan, minkälaisesta jätteestä on kysymys, mistä maasta, mitä kautta, mihin maahan ja millaiseen käsittelyyn jäte on menossa. Hyödynnettäväksi tarkoitettujen ns. vihreällä listalla olevien jätteiden siirrot eivät pääsääntöisesti kuulu asetuksen valvontamenettelyn piiriin, koska niistä ei yleensä aiheudu vaaraa ympäristölle, mikäli ne hyödynnetään sääntöjen mukaisesti.

Jätteensiirtoasetuksessa on yksityiskohtaiset menettelytavat, joita on noudatettava jätteen siirroissa ja siirtojen valvonnassa. Kun ilmoituksen tekijä aikoo siirtää esimerkiksi huolehdittavaksi aiottua jätettä toiseen maahan, on hänen tehtävä siirrosta ilmoitus sen maan toimivaltaiselle viranomaiselle, johon jäte siirretään, samoin kuin kauttakulkumaan viranomaiselle, mikäli jäte kulkee sen kautta.

Ilmoituksessa on oltava kaikki siirron mahdolliset välivaiheet lähetyspaikasta lopulliseen määränpäähän. Ilmoitus tehdään käyttämällä lähettävän toimivaltaisen viranomaisen antamaa kuljetusasiakirjaa. Kuljetusasiakirjassa ilmoituksen tekijä antaa tietoja erityisesti jätteen alkuperästä, koostumuksesta, määrästä, mukaan lukien tuottajan tunnistustiedot, suunnitellusta reitistä ja vakuutuksista kolmansille osapuolille aiheutuvan vahingon varalta, toteutettavista toimenpiteistä, joilla varmistetaan kuljetuksen turvallisuus ja erityisesti se, että kuljettaja noudattaa asianomaisten jäsenvaltioiden kuljetukselle asettamia ehtoja, jätteen vastaanottajasta, huolehtimislaitoksen sijainnista ja sen luvan lajista ja voimassaoloajasta, jonka nojalla laitos toimii; laitoksella on oltava riittävät tekniset välineet ko. jätteestä huolehtimiseksi.

Vastaanottavan toimivaltaisen viranomaisen on kolmen arkipäivän kuluessa ilmoituksen vastaanottamisesta toimitettava vastaanottovahvistus ilmoituksen tekijälle. Luvan myöntämisestä tai sen epäämisestä on päätettävä 30 päivän kuluessa vastaanottovahvistuksen lähettämisestä. Päätös on lähetettävä kirjallisena ilmoituksen tekijälle.

Toimivaltainen viranomainen voi kieltää jätteen siirron esimerkiksi silloin, jos siirto ei ole ympäristönsuojelua, yleistä järjestystä ja turvallisuutta ja terveydensuojelua koskevien kansallisten säännösten mukainen, ilmoituksen tekijä tai vastaanottaja on aikaisemmin syyllistynyt laittomiin siirtoihin tai jos siirto on ristiriidassa asianomaisen jäsenvaltion tai asianomaisten jäsenvaltioiden tekemistä kansainvälisistä sopimuksista johtuvien velvoitteiden kanssa. Myös sellaiset siirrot, jotka eivät ole jätehuoltosuunnitelmien mukaisia, voidaan kieltää.

Siirtoa ei saa suorittaa ennen kuin ilmoituksen tekijä on saanut luvan vastaanottavalta toimivaltaiselta viranomaiselta. Saatuaan luvan ilmoituksen tekijän on merkittävä siirron päivä ja muut tiedot kuljetusasiakirjaan ja lähetettävä jäljennös asianomaisille toimivaltaisille viranomaisille kolme arkipäivää ennen siirron suorittamista.

Ilmoituksen tekijän on lisäksi tehtävä sopimus vastaanottajan kanssa jätteestä huolehtimiseksi. Sopimuksessa on velvoitettava ilmoituksen tekijä ottamaan jäte takaisin, mikäli siirtoa ei ole suoritettu suunnitelman mukaisesti tai se on suoritettu jätesiirtoasetuksen vastaisesti. Sopimuksessa on myös velvoitettava vastaanottaja antamaan ilmoituksen tekijälle niin pian kuin mahdollista ja viimeistään 180 päivän kuluttua jätteen vastaanottamisesta asiakirja, jossa todistetaan, että jätteistä on huolehdittu ympäristön kannalta turvallisilla menetelmillä. Jäljennös tästä asiakirjasta on annettava pyynnöstä toimivaltaiselle viranomaiselle.

Hyödynnettäväksi vietävien jätteiden valvonnan tarve määräytyy jätteensiirtoasetuksessa määritellyn jäteluetteloinnin perusteella (vihreä, keltainen ja punainen luettelo). Keltaiseen ja punaiseen luetteloon kuuluvat hyödynnettäväksi vietävät jätteet kuuluvat aina valvonnan piiriin.

Jätteensiirtoasetusta on myöhemmin muutettu siihen sisältyvien jäteluetteloiden osalta vastaamaan EU:n ongelmajäteluettelossa lueteltuja jätteitä ja toisaalta niitä muutoksia, joita Baselin yleissopimukseen on tehty. Viimeksi tällainen tarkistus tehtiin komission päätöksellä 24.11.1999 (1999/816/EY).

Kansalliset säädökset ja määräykset

Tammikuun alussa v. 1994 voimaan tulleilla jätelailla (1072/93) ja jäteasetuksella (1390/93) pyrittiin yhdenmukaistamaan Suomen jätelainsäädäntö EU:n vastaavan lainsäädännön kanssa. Jätelainsäädännön tavoitteena on ensisijaisesti ehkäistä jätteiden syntymistä ja vähentää niiden haitallisuutta, toiseksi edistää jätteiden hyödyntämistä aineena ja energiana ja kolmanneksi järjestää sellaisten jätteiden vaarattomaksi tekeminen ja lopullinen sijoittaminen, joita ei teknisesti ja kohtuullisin kustannuksin voida hyödyntää.

Jätteen saa luovuttaa vain

• jätelain mukaisessa hyväksymismenettelyssä hyväksytylle vastaanottajalle;
• sille, jolla on oikeus ottaa jäte vastaan ympäristönsuojelulain mukaisen ympäristöluvan nojalla;
• sille, joka ei tarvitse ympäristölupaa, mutta toiminta on merkitty ympäristönsuojelun tietojärjestelmään tai,
• jos lupaa, hyväksyntää tai merkitsemistä ei edellytetä, sellaiselle vastaanottajalle, jolla on riittävät edellytykset huolehtia jätehuollon asianmukaisesta järjestämisestä.

1.3.2000 voimaan tulleen ympäristönsuojelulain (86/2000) 28 §:n mukaan jätteen laitos- tai ammattimaiseen hyödyntämiseen tai käsittelyyn tarvitaan pääsääntöisesti ympäristölupa. Vastaava säännös (kumottiin lailla jätelain muuttamisesta 91/2000) sisältyi jätelakiin. Ennen em. jätelain muutosta myös ongelmajätteiden kerääminen vaati ehdottomasti jäteluvan. Muutoksen jälkeen siitä kuten muidenkin jätteiden keräämisestä ja kuljettamisesta riittää ilmoittaminen alueelliselle ympäristökeskukselle jätetiedostoon hyväksymistä varten. Ilmoitusmenettelyä sovelletaan kuitenkin lähinnä vain vähäiseen ongelmajätteiden keräämiseen ja varastointiin kun taas suurempien määrien keräys ja varastointi edellyttävät edelleenkin ympäristölupaa. Tässä lupaviranomainen voi käyttää harkintaa.

Ympäristöministeriön päätös (1127/95) jätteiden siirtoja koskevasta väliaikaisesta valtakunnallisesta jätesuunnitelmasta kielsi ongelmajätteeksi määriteltyjen jätteiden viennin hyödynnettäväksi OECD:n ulkopuolisiin maihin 1.10.1995 alkaen. Päätös sisälsi keltaisen ja punaisen jäteluettelon sekä ongelmajätteeksi Suomessa määritellyt jätteet, jotka eivät sisältyneet edellä mainittuihin luetteloihin.

Hyväksyttyään 2.7.1998 uuden 1. päivään tammikuuta 2005 saakka voimassa olevan valtakunnallisen jätesuunnitelman valtioneuvosto antoi uuden päätöksen (495/98) jätteiden kansainvälisiä siirtoja koskevasta valtakunnallisen jätesuunnitelman osasta. Päätökseen sisältyi mm. kielto siirtää EY:n jätteensiirtoasetuksen liitteessä V mainittuja jätteitä tai luettelossa mainitsemattomia ongelmajätteitä hyödynnettäväksi OECD:n ulkopuolisiin maihin. Tämä säännös on kumottu 1.2.2000 voimaan tulleella valtioneuvoston päätöksellä, koska kielto toimittaa jätteitä hyödynnettäväksi Suomesta ei-OECD-maahan määräytyy nyt suoraan EY:n jätteensiirtoasetuksen perusteella.

Ympäristöministeriö on tehnyt 14.11.1996 päätöksen (867/96) yleisempien jätteiden sekä ongelmajätteiden luettelosta. Päätös tuli voimaan 1.1.1997. Luettelossa olevat jätenimikkeet perustuvat Euroopan jäteluetteloon (komission päätös 94/3/EY).

Em. valtioneuvoston päätöksen (495/98) mukaan saa jätteen siirtää käsiteltäväksi toiseen maahan vain, jos

• Suomessa ei ole teknistaloudellisia edellytyksiä taikka tarvittavia käsittelylaitoksia tai -paikkoja jätteen käsittelemiseksi hyväksyttävällä tavalla,
• jäte käsitellään ympäristönsuojelun kannalta olennaisesti paremmin kuin Suomessa,
• jäte käsitellään ympäristönsuojelun kannalta tavalla, joka olisi hyväksyttävä Suomessa, mutta kustannuksiltaan olennaisesti edellisempi kuin Suomessa,
• kysymys on määrältään pienen jäte-erän siirrosta uuden käsittelymenetelmän kokeilemista tai muuta koetoimintaa varten, tai
• muun kuin ongelmajätteen siirto perustuu jätehuollon kunnalliseen yhteistyöhön Suomen ja Ruotsin tai Suomen ja Norjan kesken eikä siirto ole ristiriidassa jätehuollon alueellisten kehittämistavoitteiden kanssa.

Käsiteltäväksi saa Suomeen siirtää jätteitä vain, jos

• jäte varastoidaan ja käsitellään käsittelylaitoksessa tai -paikassa lupaehtojen ja toiminnalle muutoin asetettujen vaatimusten mukaisesti,
• Suomessa syntyvien jätteiden käsittely ei jätteen siirron vuoksi esty eikä viivästy ja
• jäte käsitellään ilman kohtuutonta viivästystä, kuitenkin viimeistään 180 vuorokauden kuluessa jätteen vastaanotosta.

Jätettä ei kuitenkaan saa siirtää Suomeen sijoitettavaksi maahan tai maan päälle tai erityisesti suunnitellulle kaatopaikalle taikka poltettavaksi muussa kuin ongelmajätteen polttoon erikoistuneessa laitoksessa. Kiellettyä on niin ikään siirto biologista tai fysikaalista käsittelyä varten, jos siitä syntyvän jätteen jatkokäsittely vaikeuttaa Suomessa syntyvien jätteiden käsittelyä, sekä siirto maaperäkäsittelyä varten, syväinjektoitavaksi, allastettavaksi, päästettäväksi vesistöön tai mereen, poltettavaksi merellä tai pysyvästi varastoitavaksi.

Maan rajojen ylittävissä jätteiden siirroissa on aina noudatettava myös vaarallisten aineiden kuljettamista koskevia kansainvälisiä määräyksiä.

Kilpailuoikeudellinen arvio

Hyödykemarkkinat

Jätelain (1072/93) 3 §:n mukaan jätteellä tarkoitetaan ainetta tai esinettä, jonka sen haltija on poistanut tai aikoo poistaa käytöstä taikka on velvollinen poistamaan käytöstä.

Ongelmajätteellä tarkoitetaan jätettä, joka kemiallisen tai muun ominaisuutensa takia voi aiheuttaa erityistä vaaraa tai haittaa terveydelle tai ympäristölle. Ympäristöministeriö on 14.11.1996 antamallaan päätöksellä (867/96), joka tuli voimaan 1.1.1997, vahvistanut yleisimpien jätteiden (tavanomaisten jätteiden) sekä ongelmajätteiden luettelon. Luettelossa olevat jätenimikkeet, lukuun ottamatta eräitä täydentäviä nimikkeitä, perustuvat Euroopan jäteluetteloon (komission päätös 94/3/EY).

Luettelo on esimerkkiluettelo jätteistä, eikä se sisällä kaikkia jätteitä. Luettelossa mainittu esine tai aine on jätettä vain silloin, jos se täyttää jätelaissa tarkoitetun jätteen tunnusmerkit. Ongelmajätteiden osalta luettelo on sitova.

Jätehuollolla tarkoitetaan jätteen keräystä, kuljetusta, hyödyntämistä ja käsittelyä sekä näiden toimintojen tarkkailua ja käsittelypaikan jälkihoitoa.

Keräyksellä tarkoitetaan jätteen kokoamista, lajittelua tai yhdistämistä kuljetusta taikka omatoimista hyödyntämistä tai käsittelyä varten.

Hyödyntäminen on toimintaa, jonka tarkoituksena on ottaa talteen ja käyttöön jätteen sisältämä aine tai energia.

Käsittely on toimintaa, jonka tarkoituksena on jätteen vaarattomaksi tekeminen tai lopullinen sijoittaminen.

Valtioneuvoston päätöksessä kaatopaikoista (VNp 861/97) tarkoitetaan kaatopaikalla jätteiden käsittelypaikkaa, jossa jätettä sijoitetaan maan päälle tai maahan. Kaatopaikat luokitellaan ongelmajätteen, tavanomaisen jätteen tai pysyvän jätteen kaatopaikoiksi. Tavanomaisella jätteellä tarkoitetaan jätettä, joka ei ole ongelmajätettä, ja pysyvällä jätteellä mm. jätettä, joka ei liukene, pala tai hajoa biologisesti eikä reagoi muiden aineiden kanssa aiheuttaen vaaraa terveydelle tai ympäristölle. Kaatopaikalle saa sijoittaa vain sen luokituksen mukaisia jätteitä.

Ongelmajätteitä käsitellään niihin sisältyvien erityisten terveys- ja ympäristöriskien vuoksi jätelainsäädännössä omana ryhmänään erillään tavanomaisista jätteistä. Osaa ongelmajätteistä voidaan kuitenkin joko sellaisenaan tai erilaisten puhdistus- ja erotteluprosessien jälkeen käyttää uudelleen aineena tai energiana korvaamaan ensikäyttöön otettavia materiaaleja. Esimerkkinä mainittakoon käytettyjen voiteluöljyjen energiakäyttö tai niiden puhdistaminen uudelleenkäyttöä varten. Esimerkiksi hydrauliikkaöljyjä puhdistetaan teräketjuöljyksi. Samoin joitakin liuottimia voidaan puhdistusprosessin jälkeen käyttää uudelleen tai jopa puhdistamattomina esimerkiksi työstettyjen koneenosien pesussa. Ongelmajätteelle voi siten muodostua kaupalliset tuotemarkkinat sen jälkeen, kun se on läpikäynyt tietyn ”jalostusprosessin”. Näiden jälkimarkkinoiden tarkastelu jää kuitenkin markkinatarkastelun ulkopuolelle, joskin sillä on kiinteä yhteys ongelmajätteiden käsittelypalveluihin.

Ongelmajätteisiin sisältyvien merkittävien terveys- ja ympäristöriskien vuoksi näiden jätteiden jätehuoltoa (keräys, kuljetus, hyödyntäminen ja käsittely) valvotaan erityisen tarkasti. Ympäristönsuojelulain mukaan jätteen laitos- tai ammattimainen hyödyntäminen tai käsittely vaatii ympäristöluvan. Lupa voidaan rajata vain tietynlaisen jätteen hyödyntämiseen tai käsittelyyn. Jätteen ammattimainen keräys- ja kuljetustoiminta puolestaan edellyttää ilmoitusta alueelliselle ympäristökeskukselle. Luvissa on asetettu myös määrällisiä rajoituksia, kuten kerrallaan varastoitavia määriä tai vuosittain käsiteltäviä määriä koskevia rajoituksia.

Jäteluvan haltijan, ongelmajätteen tuottajan (poislukien kotitaloudet) sekä ongelmajätteen ammattimaisen kuljetuksen suorittajan on pidettävä kirjaa toiminnassaan syntyneen, kerätyn, varastoidun, välivarastoidun, kuljetetun, hyödynnetyn tai käsitellyn jätteen määrästä, lajista, laadusta ja alkuperästä sekä toimitettaessa jäte muualle sen syntypaikasta, toimituspaikasta ja -päivämäärästä sekä kuljetus- ja hyödyntämis- tai käsittelytavasta.

Jätteiden kansainvälisiä siirtoja ongelmajätteet mukaan lukien säännellään kansainvälisillä yleissopimuksilla. Näitä sopimuksia on tarkemmin jo kuvattu edellä.

Ongelmajätteitä samoin kuin niiden käsittelypalveluja voidaan niihin liittyvien muista jätteistä poikkeavien kuljetus-, säilytys-, hyödyntämis- ja loppusijoitusvaatimusten perusteella pitää omana tavanomaisesta jätteestä erillisenä hyödykeryhmänään. Ekokemin menettelytapoja arvioitaessa kysymyksessä on näin ollen ongelmajätteisiin ja tarkemmin ongelmajätteiden käsittelyyn, johon saattaa liittyä ongelmajätteen sisältämän aineen tai energian hyödyntäminen ja loppusijoittaminen, liittyvät markkinat.

Useat yrittäjät ovat erikoistuneet (ja heille on myönnetty lupa) vain tietyn/tiettyjen ongelmajätteiden käsittelyyn tai hyödyntämiseen. Ainoastaan Ekokemillä voidaan katsoa olevan tarjottavana jokseenkin koko palvelupaletti käsittelyn osalta. On kuitenkin ongelmajätteitä, joita Ekokemikään ei käsittele, vaan toimittaa kotimaassa toiselle käsittelijälle tai vie muihin maihin. Tällaisia ovat mm. akut, paristot ja jotkut syanidijätteet sekä vanhat kaasupullot. Ongelmajätteiden käsittelypalveluja ei näin ollen voida tarkastella yhtenä kokonaisuutena, vaan ne on eriytettävissä jätekohtaisiin osamarkkinoihin. Tällä on merkitystä erityisesti silloin, kun yksittäisten jätelajien käsittelylle on tarjolla vaihtoehtoisia käsittelypalveluja. Oletettavasti kaikkien jätelajien kohdalla vaihtoehtoista palvelutarjontaa ei synny mm. tiukkojen ympäristövaatimusten vuoksi tarvittavien mittavien investointien takia.

Maantieteelliset markkinat

Ongelmajätteiden synty Suomessa

Suomessa käsitellyt ongelmajätteet kerätään pääasiassa Suomesta. Suomessa syntyi teollisessa toiminnassa ongelmajätteitä v. 1992 yhteensä noin 559 000 tonnia, mikä on noin yksi prosentti kaikista teollisessa toiminnassa syntyneistä jätteistä. Tästä määrästä teollisuudessa syntyi 546 000 tonnia, sähkö-, kaasu- ja vesihuollossa n. 12 000 tonnia ja mineraalien kaivussa 370 tonnia. Noin 75 % teollisen toiminnan ongelmajätteistä oli epäorgaanisia mineraaliperäisiä jätteitä, kuten metallurgisia kuonia, tuhkaa ja metallipitoisia lietteitä, epäorgaanisia suolajätteitä sekä epäorgaanisia happoja.

Teollisuuden ongelmajätteistä 46 % syntyi öljy- ja kemianteollisuudessa, 33 % perusmetallien valmistuksessa, 6,5 % massan- ja paperin valmistuksessa ja 14,5 % muilla teollisuuden toimialoilla. [18]

Kotitalouksien ja muiden pientuottajien osuus ongelmajätteiden syntypaikkana on vain alle 1 % ongelmajätteiden vuosittaisesta kokonaismäärästä.[19] Kotitalouksien ja maatilojen ongelmajätteiden vastaanotto tapahtuu kuntien järjestämissä vastaanottopaikoissa. Näissä saatetaan ottaa vastaan myös palveluelinkeinojen ja pienteollisuuden tuottamia ongelmajätteitä. Kuntien vastaanottopaikkoihin toimitettujen ongelmajätteiden määräksi on arvioitu n. 13 000 tonnia/v[20]. Yleisimpiä kotitaloudessa syntyviä ongelmajätteitä ovat jäteöljy, paristot ja loisteputket.

Ongelmajätteiden vienti

Ongelmajätteitä on Suomesta viety vuosina 1994–1998 noin 21 000–36 000 tonnia (n. 5 % teollisessa toiminnassa syntyneestä ongelmajätteestä) hyödynnettäväksi tai käsiteltäväksi muihin maihin. Jätteet vietiin lähes kokonaan hyödynnettäviksi. Eniten ongelmajätteitä (63–85 % kokonaisviennistä) vietiin Ruotsiin. Kanadaan vietyjen ongelmajätteiden osuus kokonaisviennistä on vaihdellut viiden viimeisen vuoden aikana välillä 8–16 %. Myös Englanti ja Saksa ovat olleet huomion arvoisia kohdemaita. Ruotsiin on viety pääasiassa lyijy-, kromi- ja kupariyhdisteitä, Kanadaan kupariyhdisteitä, Englantiin lyijy-yhdisteitä ja Saksaan teollisuusjätteiden käsittelyssä syntyviä jätteitä.

Seuraavassa taulukossa ovat mukana sellaiset ongelmajätteet, joille kansainvälistä jätesiirtoa koskevassa EY:n ilmoituslomakkeessa on merkitty jäteluokan Y-numero. Y-numero viittaa Baselin sopimuksen liitteissä I ja II ilmoitettuihin valvottavien jätteiden luokkiin. Tämä rajaus koskee myös jäljempänä esitettyjä ongelmajätteiden tuontilukuja.

 

Ongelmajätteiden vienti tonneina v.1994–1998.

Vuosi	Määrä
1994	21 100
1995	28 300
1996	28 700
1997	36 500
1998	35 700

Lähde: Suomen ympäristökeskuksesta saatu tilasto

Ongelmajätteiden tuonti

Suomeen tuotiin vuosina 1994–1998 ongelmajätteitä n. 6 000 – 11 000 tonnia vuodessa. Ekokemin 1998 vuosikertomuksen mukaan Ekokem itse toi maahan ongelmajätteitä n. 5 200 tonnia eli 2/3 kaikesta maahan tuodusta ongelmajätteestä. Ekokemin käsittelemästä ongelmajätemäärästä tämä on n. 5 %. Tuonnissa on hyödynnettävien jätteiden osuus ollut pienempi kuin viennissä. Suurimmat tuontimaat ovat olleet Irlanti ja Norja. Irlannin osuus on keskimäärin kolmannes ja Norjan keskimäärin neljännes. Jätteitä on tuotu jonkin verran myös Euroopan ulkopuolelta kuten Keski- ja Etelä-Amerikasta. Irlannin kohdalla yli puolet tuonnista oli lääkkeiden tuotannossa syntyviä jätteitä. Norjasta tuotavat ongelmajätteet sisälsivät mm. mineraalipohjaisia jäteöljyjä sekä painovärien, väriaineiden, pigmenttien, maalien, lakkojen ja vernissojen tuotannossa, muokkaamisessa ja käytössä syntyviä jätteitä.

Ongelmajätteiden tuonti tonneina v. 1994–1998.

Vuosi	Määrä
1994	10 900
1995	9 600
1996	6 200
1997	8 400
1998	7 800

Lähde: Suomen ympäristökeskuksesta saatu tilasto

Ongelmajätteiden hyödyntämisen ja loppukäsittelyn maantieteelliset markkinat ovat siten sekä Suomessa syntyneiden ongelmajätteiden että kansainvälisten jätevirtojen perusteella tarkasteltuna jokseenkin kokonaisuudessaan kotimaiset. Jätteenkäsittelyssä omaksuttu ”omavaraisuus- ja läheisyysperiaate” myötävaikuttaa osaltaan siihen, että markkinat pyrkivät muodostumaan pääosin kunkin maan sisäisiksi markkinoiksi.

Ekokemin markkina-asema

Ongelmajätteiden käsittelypalvelujen markkinoita ei voida tarkastella yhtenä kokonaisuutena, koska markkinoilla toimii myös yrityksiä, jotka ovat erikoistuneet vain tietyn ongelmajätteen käsittelyyn, kun taas Ekokem käsittelee jokseenkin kaikkia ongelmajätteitä ja niistäkin joitakin samanaikaisessa prosessissa. Ekokemin markkina-asemaa määriteltäessä on näin ollen otettava huomioon kilpailevien, yksittäisten ongelmajätteiden käsittelypalveluja tuottavien elinkeinonharjoittajien toiminta, joka tiettyjen, selvitystyön alussa esille nousseiden ongelmajätteiden kohdalla on merkittävää kuten edellä s. 12–13 ilmenee. Ekokem on omassa selvityksessään arvioinut markkinaosuuksiaan vastaanottamiensa ongelmajätemäärien ja arvioimiensa vuosittaisten jätemäärien kokonaiskertymien perusteella. Tämän mukaan Ekokemin käsittelyosuus vaihtelee Ekokemin hinnaston laskutusluokituksen mukaan noin yhden ja 90 %:n välillä. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että Ekokemillä ei ole kaikkien ongelmajätteiden käsittelypalveluissa määräävää markkina-asemaa. Tässä yhteydessä ei kuitenkaan ole tarpeellista yksityiskohtaisesti ja kaikki ongelmajätelajit kattavasti lähteä määrittelemään Ekokemin markkina-asemaa.

Ekokemin menettelytapojen arviointi

Öljyjäte

Ekokem on selvittänyt Kilpailuvirastolle öljyjätteen keräys- ja käsittelytoimintaa. Kilpailuvirasto toteaa, että julkisella vallalla eli ympäristöministeriöllä on öljyjätehuollon järjestämisessä keskeinen rooli, koska se ohjaa öljyjätemaksulla kerättyjen varojen käyttöä mm. öljyjätehuollon toteutuksesta syntyvien kustannusten kompensoimiseen. Ministeriön ja Ekokemin välisestä sopimuksesta johtuen öljyjätemaksuja siirtyy Ekokemin kautta edelleen öljyjätteiden keräilyä suorittaville elinkeinonharjoittajille, joiden kanssa Ekokem on tehnyt julkista kilpailuttamisprosessia käyttäen keräyssopimukset. Tämän tukijärjestelmän on Euroopan komissio hyväksynyt.

Kilpailuvirasto katsoo, että maan jakaminen keräysalueisiin on mahdollistanut kilpailun syntymisen järjestetyssä tarjouskilpailussa, joskin jälkeenpäin tapahtuneet yritysostot ovat vähentäneet markkinoilla toimivien kerääjien määrää. Lisäksi alueellisella järjestelyllä turvataan öljyjätteiden talteenotto myös syrjäalueilla, mikä on ympäristönsuojelun kannalta ensiarvoisen tärkeätä.

Ekokemin on epäilty käyttävän hyväkseen vahvaa asemaansa alusten öljyjätehuollossa. Saamiensa selvitysten perusteella Kilpailuvirasto toteaa, että satamissa alusten öljyjätehuoltoa hoitavat muutkin elinkeinonharjoittajat kuin Ekokem, eikä alusten öljyjätehuolto näin ollen ole Ekokemin yksinoikeus. Ei myöskään ole esitetty näyttöä siitä, että Ekokem käyttäisi vahvaa markkina-asemaansa hyväkseen alusten öljyjätehuollossa.

Edellä sanotun perusteella Kilpailuvirasto katsoo, ettei öljyjätehuoltoon sisälly sellaisia kilpailua rajoittavia menettelytapoja, joihin olisi puututtava.

Muut ongelmajätteet

Ekokemillä on myös sopimuksia muiden ongelmajätteiden kuin öljyjätteen kuljetus- ja keräystoiminnasta. Näissä sopimuksissa on määritelty maantieteelliset alueet, joilla sopimuskumppani harjoittaa keräystoimintaa. Alueet eivät ole yksinoikeusalueita, ja ongelmajätteen tuottajalla on aina oikeus valita sopimuskumppaninsa. Vastaavasti keräilijä voi kuljettaa ongelmajätteet muuhunkin käsittelylaitokseen kuin Ekokemille edellyttäen, että ao. laitoksella on lupa vastaanottaa ja käsitellä kyseistä ongelmajätettä.

Sopimuksissa on keräilijälle asetettu tietty raportointivelvollisuus Ekokemille keräilystään. Tätä velvollisuutta Ekokem on selvityksessään perustellut mm. oman nimensä yhdistämisellä keräilijään, jonka takia Ekokem katsoo oikeudekseen saada tietoa siitä, minne sen sopimuskumppani on ongelmajätteitä toimittanut. Ekokem katsoo myös, että se on EMAS -järjestelmän[21] mukaisesti sertifioituna sitoutunut varmistamaan, että keräily-yritykset noudattavat Ekokemin ympäristöpolitiikkaa. EMAS on EU:n vapaaehtoinen ympäristöasioiden hallinta- ja auditointijärjestelmä.

Sopimuksen sanonnan mukaan raportointi on tehtävä jätelain vaatimassa laajuudessa. Jätelain 51 §:n mukaan mm. ongelmajätteen ammattimaisen kuljetuksen suorittajan on pidettävä kirjaa kerätyn, varastoidun ja kuljetetun jätteen määrästä, lajista, laadusta ja alkuperästä sekä toimitettaessa jäte muualle sen syntypaikasta myös sen toimituspaikasta ja -päivämäärästä sekä kuljetus- ja hyödyntämis- tai käsittelytavasta. Säännös on otettu lakiin toisaalta sen vuoksi, että jätteen haltija itse olisi selvillä hallinnassaan olevista jätteistä, ja toisaalta siksi, että sillä turvattaisiin valvontaviranomaisten tiedonsaanti tarvittaessa.

Kilpailuvirasto katsoo, että sopimuksen mukainen raportointivelvoite, joka osittain perustuu jätelaissa säädettyihin velvoitteisiin, on saattanut antaa Ekokemille sellaista tietoa, jota se on voinut hyödyntää kilpailuetuna omassa elinkeinotoiminnassaan kilpailijoihinsa nähden. Raportointi on antanut Ekokemille tietoa mm. siitä, mihin käsittelylaitokseen, mistä ja kuinka paljon ongelmajätettä on viety. Vaikka Ekokemin omalla kalustolla suorittamat kuljetukset ovat toistaiseksi olleet vähäisiä, ne saattavat tulevaisuudessa lisääntyä, jolloin myös raportointivelvollisuus muuttuisi kilpailun kannalta merkityksellisemmäksi. Raportointivelvollisuudesta aiheutuva kilpailuongelma on kuitenkin poistunut, sillä Ekokem on irtisanonut sopimukset siten, että osa sopimuksista on päättynyt 30.4.2000 ja osa 30.6.2000.

Laatupiiri ja Ryhmä 12

Ekokemin ja keräilijöiden yhteisissä laatupiirin ja Ryhmä 12:n kokouksissa on kokouspöytäkirjojen mukaan käsitelty ja esitetty sellaisia yksityiskohtaisia yritysten toimintaan liittyviä tietoja, joiden saattamista muiden yritysten tietoon ei voi pitää tavanomaisena. Tämän voidaan katsoa merkitsevän sitä, ettei yritysten ole tarvinnut pelätä muiden toimijoiden kilpailua, tai sitten sitä, että Ekokem on omalla voimallaan saanut yrittäjät toimimaan tällä tavalla. Ryhmä 12:ssa on myös kannettu huolta Ekokemin perimien loisteputkien käsittelyhintojen korkeudesta kilpailijoihin verrattuna sen vuoksi, että erään merkittävän loisteputkia käsittelevän yrityksen alhaisemman käsittelyhinnan on pelätty saattavan johtaa siihen, että myös muita ongelmajätteitä alkaa ohjautua loisteputkien kanssa muualle käsiteltäväksi. Tämän jälkeen Ekokem on laskenut loisteputkien käsittelyhintoja lähemmäksi kilpailijoiden hintatasoa. Ekokemin uusia hintoja ei kuitenkaan voida pitää saalistushintoina.

Ekokem on sittemmin ilmoittanut, että Ryhmä 12:n samoin kuin laatupiirin toiminta on lopetettu. Kilpailuvirasto katsoo, että em. ryhmien toiminnan lopettaminen on ollut suotavaa, koska toimintaan on sisältynyt terveen ja toimivan kilpailun kannalta epäterveitä piirteitä, mahdollisesti jopa kiellettyä yhteistoimintaa tietojen vaihdon muodossa. Vaikutukset voidaan kuitenkin arvioida niin vähäisiksi, ettei jatkotoimenpiteisiin ole tarpeen ryhtyä.

Osakasalennus

Yhtiöjärjestyksen mukaan Ekokem ei yleishyödyllisenä laitoksena jaa omistajilleen osinkoa. Yhtiöllä oli kuitenkin jo v. 1984 käytössään osakashinta, joka oli n. 9–16 % alempi kuin normaali hinta. Osakashinnan käyttö rajoittui 10 tonniin/osake/vuosi. Nykyisin osakkeiden omistus oikeuttaa saamaan 6,5 %:n alennuksen enintään 3 000 kg:n suuruisen jäte-erän käsittelystä. Yhden osakkeen oikeuttaman alennuksen enimmäismäärä on rajoitettu 500 mk:si vuodessa eli enimmillään Ekokemin osakkailleen antamien alennusten yhteismäärä vuodessa voi olla n. 8,8 milj.mk. Ekokemiltä saadun selvityksen mukaan asiakkaiden käytännössä saamat osakasalennukset ovat olleet v. 1998 noin viidennes ja v. 1999 n. neljännes em. enimmäismäärästä. Jotkut osakkaat ovat käyttäneet alennuksen lähes maksimaalisesti, jotkut vain osittain. Esimerkiksi noin puolentoistakymmenen laskutukseltaan suurimman yrityksen alennusoikeuden keskimääräinen hyödyntämisprosentti on ollut em. vuosina n. 40 %. Yksittäiset hyödyntämisprosentit ovat vaihdelleet 4 ja 100 %:n välillä. Muunlaisia vuosi- tai paljousalennuksia Ekokem ei myönnä.

Ottaen huomioon, että Ekokemillä voidaan katsoa olevan useiden ongelmajätelajien käsittelyssä määräävä markkina-asema, voidaan osakasalennusta arvioida kilpailunrajoituslain 7 § 2 kohdan tarkoittamana asiakkaiden toimintavapautta rajoittavana ehtona, joka keinotekoisesti sitoo osakkaat käyttämään Ekokemin käsittelypalveluja. Selvää tuotannollista kustannusvastaavuutta osakasalennuksella ei ole, koska osakkaan ja ei-osakkaan tuomien ongelmajätteiden käsittely tapahtuu yhtäläisin menetelmin ja kenties vielä samanaikaisesti samassa prosessissa. Ekokem on katsonut, että kustannusvastaavuus on johdettavissa osakkaiden tekemästä investoinnista ja siitä johdetusta vuosikapasiteettivarauksesta ja sen käytöstä, joka on perusteena osakasalennukselle. Osakasalennus tulisikin Ekokemin mielestä rinnastaa pikemminkin osakkeiden tuottoon investoinneista kuin osinkoihin. Tässä yhteydessä Ekokem viittaa ns. Mankala -periaatteeseen (voimalaitoskapasiteetin yhteiskäyttö). Kilpailuviraston mielestä osakasalennuksen merkitys konkretisoituu erityisesti silloin, kun vaihtoehtoisia käsittelypalvelujen tarjoajia on olemassa muutoin kilpailukykyisin hinnoin. Osakasalennus voi myös estää tai ainakin vaikeuttaa uusien vaihtoehtojen pääsyä markkinoille, koska osakasalennus toimii myös uskollisuusalennuksen muotoisena. Tässä yhteydessä Kilpailuvirasto viittaa kilpailuneuvoston 14.12.2000 tekemään päätökseen[22], jossa neuvosto katsoi, että määräävässä markkina-asemassa olevan yrityksen myöntämä omistaja-alennus on rinnastettavissa uskollisuusalennukseen ja että järjestelmällä on vahva sidontavaikutus. Menettely nostaa merkittävästi asiakkaan kynnystä vaihtaa palvelujen tarjoajaa ja estää samalla kilpailevien yritysten alalle tuloa.

Koska osakasalennus ei perustu varsinaisesti asiakkaiden Ekokemille aiheuttamiin tuotantokustannusten eroihin, on kysymyksessä myös 7 §:n 4 kohdassa tarkoitettu kilpailunrajoituslain vastainen kilpailua rajoittava hinnoittelu sekä hintasyrjintä, jonka välttämättömyyttä ei voida perustella sillä, että se on korvaus siitä, ettei Ekokem yhtiöjärjestyksen mukaan jaa osinkoa. Osakasalennuksella ei ehkä Ekokemin toiminnan alkuvaiheessa ole ollut merkitystä, koska Ekokem oli ja oli myös tarkoitettu jatkossakin olemaan ainoa ongelmajätteitä käsittelevä laitos Suomessa. Käsittelytekniikoiden kehittyessä tilanne on kuitenkin oleellisesti muuttunut, joten osakasalennuksen käyttötarkoitus ja sen vaikutus on muuttunut. Edellä esitetyistä syistä Kilpailuvirasto katsoo, että Ekokemin osakkailleen antamalla osakasalennuksella on kilpailua poissulkevia vaikutuksia.

Ekokem on 7.11.2000 päivätyssä vastineessaan esittänyt, että alennuksen aiheuttaman kilpailuongelman poistamiseksi osakasalennus rajattaisiin ainoastaan ns. korkealämpötilapolttoon, jossa muuta tarjontaa ei Suomessa ole. Ekokemin mukaan korkealämpötilapoltolla ei ole teknistä sidontavaikutusta muihin käsittelypalveluihin, sillä korkealämpötilapolttoon toimitetaan yleensä logistisesti riittäviä kuormia. Tällöin muiden käsittelypalvelujen kohdalla jätteen tuottaja voi kilpailun kautta etsiä edullisimman asiallisen käsittelypaikan.

Kilpailuvirasto katsoo, että mikäli osakasalennus kohdennetaan yksinomaan korkeapolttokäsittelypalveluihin, se poistaa osakasalennuksen sitovan vaikutuksen muiden käsittelypalvelujen ostoon Ekokemiltä. Osakasalennuksen rajoittaminen korkealämpötilapolttoon merkitsee käytännössä myös oleellista alennuksen kokonaismäärän pienenemistä ja siten sen syrjivien vaikutusten lieventymistä. Myös lähitulevaisuudessa toteutettavat Ekokemin konsernirakenteen sisäiset muutokset parantavat toimintojen läpinäkyvyyttä ja Ekokemin asiakkaiden ja kilpailuviranomaisten mahdollisuuksia valvoa Ekokemin hinnoittelun ja muiden sopimusehtojen sitomattomuutta ja syrjimättömyyttä. Kilpailuvirasto katsookin, että Ekokemin esittämää kilpailutilannetta korjaavaa toimenpidettä voidaan pitää riittävänä.

Muut esille tulleet asiat

Asian käsittelyn yhteydessä on ollut esillä myös tapauksia, joiden epäselvyydet liittyvät yksittäisten jäte-erien käsittelyssä käytettyihin jäteluokkiin ja sitä kautta hintoihin. Osittain näitä tapauksia ovat WM Ympäristöpalvelut ja Ekokem jo aiemmin selvittäneet keskenään. Kilpailuvirasto katsoo, ettei sillä ole näiltä osin aihetta jatkotoimiin.

Ratkaisu

Kilpailuvirasto katsoo saamiensa ja tekemiensä selvitysten perusteella, että tarkastelun kohteina olleisiin ongelmajätteiden käsittelypalveluihin ei enää sen jälkeen, kun laatupiirin ja Ryhmä 12:n toiminta on päättynyt sekä Ekokemin käsittelypalveluista antama osakasalennus on rajoitettu yksinomaan korkealämpötilapolttoon, sisälly sellaisia terveen ja toimivan taloudellisen kilpailun kannalta oleellisia kilpailunrajoituksia, jotka antaisivat aihetta enempiin Kilpailuviraston toimenpiteisiin. Asia poistetaan käsittelystä.

Sovelletut säännökset

Laki kilpailunrajoituksista (480/92) 3 §, 7 § 2 ja 4 kohta, 12 §:n 1 mom.

Muutoksenhaku

Tähän päätökseen saa kilpailunrajoituslain 21 §:n mukaan hakea muutosta kilpailuneuvostolta siinä järjestyksessä kuin hallintolainkäyttölaissa (586/1996) säädetään.

---

[1] Balance Consulting Oy

[2] Ekokemin tiedote/Internet

[3] Ympäristöministeriön julkaisusarja C 29/1987

[4] Liikesalaisuus

[5] Liikesalaisuus

[6] Liikesalaisuus

[7] Liikesalaisuus

[8] Liikesalaisuus

[9] Keskipaino 0,25 kg/putki

[10] Öljyisten alusjätteiden vastaanotto satamissa; alusjätetyöryhmän mietintö, Ympäristöministeriö, Suomen ympäristö 346

[11] HE 15/1999 vp.

[12] Eero Leppänen 12.4.1999

[13] Markku Koskinen

[14] Laila Nykänen 9.9.1999

[15] Antti Pulkkinen 2.9.1999

[16] Timo Lehtinen 10.9.1999

[17] Taisto Kuutti

[18] Teollisen toiminnan jätteet 1992, Tilastokeskus, 1995:7

[19] Valtakunnallinen jätesuunnitelma vuoteen 2005, Ympäristöministeriö, 29.12.1995

[20] Valtakunnallinen jätehuoltosuunnitelma vuoteen 2005, Ympäristöministeriö, 2.7.1998

[21] The European Community Eco-Management and Audit Scheme

[22] Päijät-Hämeen Puhelimen omistaja-alennukset