Tiivistelmä
Helsingin hovioikeuden ratkaisu 11.2.2020, päätös nro 113.
Kuluttaja-asiamies teki päätöksen avustaa kuluttajaa valitettaessa Espoon käräjäoikeuden 7.11.2018 antamasta ratkaisusta 18/20473 hovioikeuteen, jotta käräjäoikeuden virheelliseen lain tulkintaan perustuva päätös ei tulisi lainvoimaiseksi.
Kuluttaja oli solminut NDN-Yhtiö Oy:n kanssa vuoden 2013 joulukuussa 2000 €:n jatkuvan limiittiluottosopimuksen, jonka luottokorko oli 106,8 %, jonka lisäksi jokaisesta kuluttajan nostosta oli veloitettu 15 % noston määrästä. Kuluttaja oli ennen käräjäoikeudessa nostettua velkomuskannetta tehnyt limiitin puitteissa nostoja yhteensä 4550 € ja maksanut niiden johdosta suorituksina yhteensä 7650 €. NDN-Yhtiö oli siirtänyt saatavan perintäyhtiö Gothia Oy:lle. Gothia Oy oli käräjäoikeudelle tekemässään kanteessaan vaatinut kuluttajaa maksamaan perintä- ja oikeudenkäyntikulujen lisäksi vielä pääomaa 1165 €.
Kuluttaja vastusti velkomushaastetta kohtuuttomien ja epäselvien lainaehtojen perusteella.
Käräjäoikeus ratkaisi asian kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista annetun neuvoston direktiivin (93/113/ETY, sopimusehtodirektiivi) perusteella katsoen sopimusehdot riittävän selkeiksi ja olettaen että kuluttaja oli saanut ennen luottosopimuksen tekemistä riittävät tiedot luottosopimuksen ehtojen arvioimiseksi. Näillä oletuksilla kohtuullistamiselle ei ollut käräjäoikeuden mielestä edellytyksiä arvioitaessa sopimuksen pääkohdetta (hintaa) ”viran puolesta” sopimusehtodirektiivin perusteella.
Kuluttaja oli kuitenkin esittänyt käräjäoikeudelle yksiselitteisen määrällisen kohtuullistamisvaatimuksen, jolloin asia olisi tullut ratkaista kuluttajansuojalain 4 luvun 1 §:n ja korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2015:60 oikeusohjeiden perusteella. Käräjäoikeudelta oli jäänyt huomioimatta se, että mikäli kuluttaja esittää kohtuullistamisvaatimuksen, tämän vaatimuksen käsittely kuluttajansuojalain 4 luvun 1 §:n nojalla ei edellytä sopimusehtojen epäselvyyttä, vaan käräjäoikeuden olisi tullut käsitellä asia puhtaasti luottokustannusten määrällisen kohtuuttomuuden perusteella ja todeta 2000 €:n suuruisen luoton 106,80 % luottokorko ja 15 %:n suuruinen nostopalkkio kohtuuttomiksi luottoehdoiksi ja käräjäoikeuden olisi tullut määrätä, miltä osin luottosopimuksen kustannukset ovat kohtuuttomia. Asiassa oli myös perusteita, joiden nojalla luottokustannukset olisi voitu katsoa kokonaan mitättömiksi.
Hovioikeuteen jätetyssä valituksessa vaadittiin;
1. Ensisijaisesti asian palauttamista käräjäoikeuteen asian uudelleen arvioimiseksi siten, että käräjä-oikeus ottaa asiaan vaikuttavan oikeustosiseikaston kokonaisuudessaan huomioon.
2. Toissijaisesti, että käräjäoikeuden päätös kumotaan ja että hovioikeus arvioi kuluttajan NDN-Yhtiö Oy:ltä ottaman luoton ehdot;
a. luottoehtojen epäselvyyden nojalla ja katsoo luottokustannuksia koskevat sopimusehdot mitättömiksi ja hylkää Gothia Oy:n vaatimukset kokonaan ja määrää Gothia Oy:tä palauttamaan kuluttajalle määrän, jolla kuluttajan maksut ylittävät kuluttajan tekemät nostot viivästyskorkoineen
tai,
b. mikäli luottokustannuksia koskevia sopimusehtoja ei katsota mitättömiksi, että hovioikeus arvioi luottokustannusten määrällisen kohtuullisuuden kuluttajansuojalain 4 luvun 1 §:n kohtuullistamis-säännöksen nojalla ja hylkää Gothia Oy:n vaatimukset kokonaan ja määrää Gothia Oy:tä palautta-maan kuluttajalle ylimääräiset suoritukset viivästyskorkoineen.
Helsingin hovioikeuden päätöksellä 11.2.2020/133 (S 19/16) hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion ja palautti asian Länsi-Uudenmaan käräjäoikeuden käsiteltäväksi.
Hovioikeuden mukaan käräjäoikeuden menettely ei ole ollut oikeudenkäymiskaaren prosessinjohdollisten säännösten mukaista, koska käräjäoikeus ei ollut kyselyoikeuttaan käyttämällä tarkentanut oikeudenkäynnin kohdetta. Hovioikeuden mukaan käräjäoikeus oli toiseksi perustanut ratkaisunsa keskeisiltä osin kokonaan selvittämättä jääneeseen seikkaan, koska se oli katsonut kuluttajan voineen ymmärtää sopimuksen sisällön, vaikka käräjäoikeudelle ei ollut esitetty, mitä asiakirjoja kuluttaja oli saanut hakiessaan luottoa. Lisäksi asian selvittäminen olisi edellyttänyt luottosopimuksen ehtojen arviointia. Hovioikeus katsoi myös, että kuluttajan esittämän kohtuuttomuusväitteen tutkiminen ei edellyttänyt luottoehtojen selkeyden ja ymmärrettävyyden riittävyyden arviointia, vaan käräjäoikeuden olisi tullut arvioida luottoehtojen kohtuuttomuutta kuluttajansuojalain 4 luvun 1 §:n perusteella.