Tiivistelmä
Kuluttaja-asiamies puuttui Blue Finance Suomi Oy:n tarjoamien kuluttajaluottojen hinnoitteluun sekä luoton korkoa koskeviin sopimusehtoihin ja markkinointiin. Kuluttaja-asiamies edellytti yhtiötä luopumaan hinnoittelusta, jossa hintasääntelyn mukainen luottokustannusten enimmäismäärä ylittyi. Kuluttaja-asiamies edellytti lisäksi, että yhtiö selkeyttää luoton korkoa koskevia sopimusehtoja ja ilmoittaa markkinoinnissaan luoton vuotuisen koron selkeästi ja helposti havaittavalla tavalla. Yhtiö muutti korkoehtojaan ja markkinointiaan edellytetyllä tavalla mutta ei sitoutunut pidättymään menettelyistä vastaisessa toiminnassaan. Yhtiö ei muuttanut luottojen hinnoittelua, ja kuluttaja-asiamies haki yhtiölle markkinaoikeuden kieltoa.
Sovelletut säännökset
Kuluttajansuojalain 3 luvun 1 §
Kuluttajansuojalain 7 luvun 6, 7, 13 ja 17 a §
Perustelut
Blue Finance Suomi Oy markkinoi kuluttajaluottoja. Kuluttaja-asiamies kiinnitti huomiota luottojen markkinoinnin ja sopimusehtojen selkeyteen sekä luottojen hinnoitteluun. Kuluttaja-asiamies oli selvittänyt samoja asioita yhtiön emoyhtiön kanssa. Emoyhtiö siirsi kuluttajaluottoliiketoimintansa Blue Finance Suomi Oy:lle 16.3.2021, minkä jälkeen kuluttaja-asiamies kohdisti valvontatoimet tytäryhtiöön.
Luottohakemuksen ja luoton nostohakemuksen nopeutetusta käsittelystä sekä paperilaskun lähettämisestä perittävät kulut ja muiden luottokustannusten kuin luoton määrän päiväkohtainen enimmäismäärä
Blue Finance Suomi Oy:n hinnaston mukaan luoton vuosittaisena tilinhoitomaksuna veloitettiin päivää kohden 0,01 prosenttia luoton määrästä. Tämän lisäksi hinnastossa lueteltiin valinnaisiksi lisäpalveluiksi nimetyistä toimenpiteistä veloitettavia maksuja. Tällaisia maksuja olivat esimerkiksi luottohakemuksen ja luoton nostohakemuksen nopeasta käsittelystä sekä paperilaskutuksesta perittävät kulut.
Kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n 2 momentin mukaan silloin, kun kuluttajan on sopimuksen mukaan maksettava muita luottokustannuksia kuin luoton korkoa, näiden määrä ei saa ylittää päivää kohden 0,01:tä prosenttia luottosopimuksen mukaisesta luoton määrästä tai luottorajasta luottosopimuksen voimassaoloajalta. Luottokustannukset on määritelty luvun 6 §:n 1 ja 2 momentissa.
Kuluttajansuojalain 7 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan luottokustannuksilla tarkoitetaan luotonantajan tiedossa olevien, kuluttajaluottosuhteen johdosta kuluttajan maksettavaksi tulevien korkojen, kulujen ja muiden maksujen yhteismäärää; luottokustannuksiin luetaan myös luottosopimukseen liittyvien lisäpalveluiden kustannukset, jos lisäpalvelua koskevan sopimuksen tekeminen on edellytyksenä luoton saamiseksi markkinoiduin ehdoin.
Luotonantajan kuluttajalta veloittamat maksut ovat luotonantajan tiedossa. Kun arvioidaan kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n mukaisen luottokustannuskaton noudattamista luottosuhteen aikana, huomioon otetaan kuluttajalta tosiasiassa veloitetut luottokustannukset, eikä laskentaan suoranaisesti vaikuta tällöin se, minkä suuruisia tai mitä luottokustannuksia on otettu huomioon ennen sopimuksen tekoa todellisen vuosikoron laskennassa (HE 230/2018 vp, s. 31).
Kuluttajaluottosuhteen johdosta kuluttajan maksettavaksi tulevilla koroilla, kuluilla ja muilla maksuilla tarkoitetaan lainkohdassa esimerkiksi luoton hakemisesta ja luottosopimuksen perustamisesta perittäviä kuluja ja palkkioita, maksuvälineen käytöstä perittäviä maksuja ja maksuja luotonvälittäjille. Kulutusluottodirektiivin 3 artiklan g kohdan panemiseksi täytäntöön myös luottosopimukseen liittyvien vakuutusten ja muiden lisäpalveluiden kustannukset on säädetty luettaviksi luottokustannuksiksi silloin, kun lisäpalvelua koskevan sopimuksen tekeminen on edellytyksenä luoton saamiseksi markkinoiduin ehdoin. (HE 24/2010 vp, s. 28)
Kulutusluottodirektiivin (2008/48/EY) 3 artiklan g kohdan mukaan kuluttajalle aiheutuvilla luoton kokonaiskustannuksilla tarkoitetaan kaikkia kustannuksia, mukaan luettuina korko, palkkiot, verot ja muunlaiset maksut, jotka kuluttajan on maksettava luottosopimuksen yhteydessä ja jotka ovat luotonantajan tiedossa, notaarikuluja lukuun ottamatta; näihin kustannuksiin kuuluvat myös luottosopimukseen liittyvien lisäpalveluiden kustannukset, erityisesti vakuutusmaksut, jos palvelusopimuksen tekeminen on pakollista luoton saamiseksi joko yleensä tai markkinoiduin ehdoin. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan tällä käsitteellä tarkoitetaan kaikkia kustannuksia, jotka kuluttajan on maksettava luottosopimuksen yhteydessä ja jotka ovat luotonantajan tiedossa, ja tämä käsite on määritelty laajaksi (C-686/19, 30 ja 31 kohdat).
Komission tulkinta-asiakirjan mukaan luoton kokonaiskustannuksiin on laskettava kaikki ne luotonantajan tiedossa olevat kustannukset, jotka kuluttajan on maksettava saadakseen tai käyttääkseen luottoa, notaarikuluja lukuun ottamatta. Tällaisia kustannuksia ovat esimerkiksi luoton valmistelusta aiheutuvat kulut, hallinnolliset kulut ja postituskulut. (Commission Staff Working Document – Guidelines on the application of Directive 2008/48/EC (Consumer Credit Directive) in relation to costs and the Annual Percentage Rate of charge, SWD(2012) 128 final, 8.5.2012, s. 15)
Se kustannusten joukko, jota kuluttajaluottosuhteen johdosta kuluttajan maksettavaksi tulevien korkojen, kulujen ja muiden maksujen yhteismäärällä tarkoitetaan, ei ole supistunut luottokustannusten määritelmää koskevien lainmuutosten myötä niin, että luoton hakemisesta, nostamisesta, käytöstä tai hallinnoinnista veloitettavat kustannukset olisi rajattu sen ulkopuolelle (HE 88/1985 vp, s. 23; HE 238/1992 vp, s. 13–14; HE 24/2010 vp, s. 28 ja HE 77/2016 vp, s. 53).
Yllä tarkoitettuun yhteismäärään ja siten luottokustannuksiksi oli siis myös voimassa olevan kuluttajansuojalain 7 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan laskettava muun muassa luottotietojen hankkimisesta aiheutuvat kulut, tilinavausmaksut, osamaksulisät, tilinhoito- ja käsittelymaksut sekä laskutuspalkkiot. Merkitystä ei ole sillä, miksi kustannuksia kutsutaan tai minkä luonteisia ne ovat. (HE 88/1985 vp, s. 23) Luoton hakemisesta ja luottosopimuksen perustamisesta perittävät kulut ja palkkiot, maksuvälineen käytöstä perittävät maksut ja maksut luotonvälittäjille ovat tähän yhteismäärään laskettavia kustannuksia ja siten luottokustannuksia (HE 24/2010 vp, s. 28). Kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n perusteluissa on myös erikseen huomautettu siitä, että luottokustannuksina on pidettävä luoton nostamisesta aiheutuvia kustannuksia siitä riippumatta, mikä kuluttajan käyttämä nostotapa on (HE 230/2018 vp, s. 31).
Luottohakemuksen ja luoton nostohakemuksen nopeasta käsittelystä ja paperilaskutuksesta perittävät maksut olivat sellaisia luoton hakemisesta perittäviä kuluja, käsittelymaksuja ja laskutuspalkkioita, jotka tulivat kuluttajan maksettaviksi kuluttajaluottosuhteen johdosta. Tällä perusteella ne olivat luottokustannuksia, ja ne otettiin sellaisina huomioon, kun arvioitiin kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n 2 momentin noudattamista.
Yhtiö väitti, että edellä mainittujen luottokustannusten perusteena olevat toimenpiteet olivat sellaisia lisäpalveluja, joiden kustannukset rajautuvat kuluttajansuojalain 7 luvun 6 §:n 1 momentin mukaisen määritelmän ulkopuolelle.
Komission tulkinta-asiakirjan mukaan lisäpalveluilla tarkoitetaan luottosopimuksen lisäksi tarjottavia tai luottosopimusta täydentäviä palveluja. Tällaisia palveluja voivat olla esimerkiksi tilin avaus, vakuutus, assistenttipalvelu ja kanta-asiakkuusohjelma. (SWD(2012) 128 final, 8.5.2012, s. 15–17) Kuluttajansuojalain esitöiden mukaan lisäpalveluita ovat esimerkiksi luotonantajan suorittama kiinnityksen hakeminen tai sähköisen panttikirjan siirto (HE 230/2018 vp, s. 31).
Yhtiön suorittamat toimenpiteet – luottohakemuksen käsittely, luoton nostohakemuksen käsittely ja maksutietojen toimittaminen velalliselle – eivät olleet luottosopimukseen nähden täydentäviä tai ylimääräisiä palveluita, vaan ne olivat olennainen osa itse luottosuhdetta ja koskivat sitä välittömästi riippumatta siitä, oliko olemassa useita tapoja toteuttaa nämä toimenpiteet. Ne eivät siten olleet lisäpalveluita.
Jos kuluttaja valitsi yhtiön hinnaston mukaisen luotto- tai nostohakemuksen nopean käsittelyn tai paperilaskutuksen, luoton muiden kustannusten kuin luoton koron määrä ylitti yhtiön hinnaston perusteella kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n 2 momentin mukaisen luottokustannusten päiväkohtaisen enimmäismäärään.
Blue Finance Suomi Oy ei luopunut menettelystä. Kuluttaja-asiamies haki yhtiölle markkinaoikeuden kieltoa 3.2.2022 tehdyllä hakemuksella.
Luoton korko ja kuluttajan nostaman luoton määrä
Yhtiön tarjoamaa luottoa koskevien yleisten sopimusehtojen mukaan luotonsaajan luottotilin pääomasaldosta perittiin vuosittaista nimelliskorkoa, jonka suuruus oli 20 prosenttia. Ehtojen mukaan luottotilin saldolla tarkoitettiin yhteenlaskettuna kaikkia luotonsaajalta laskutettavia maksuja lukuun ottamatta aiemmin laskutettua juoksevaa vuosittaista nimelliskorkoa. Käsitettä ”luottotilin pääomasaldo” ei ollut määritelty. Se oli kuitenkin ehdoissa ilmoitettu siksi määräksi, jolle 20 prosentin vuosittaista nimelliskorkoa perittiin. Toisaalta käsite ”luottotilin saldo” oli määritelty välittömästi korkoehtoa seuraavassa virkkeessä, eikä se esiintynyt muualla ehdoissa. Tämä määritelmä kattoi kaikki luotonsaajalta laskutettavat maksut lukuun ottamatta aiemmin laskutettua juoksevaa vuosittaista nimelliskorkoa eli myös muita maksuja kuin maksamatta olevan lainapääoman.
Kuluttaja-asiamiehen saaman selvityksen mukaan korkoa laskettiin vain velan pääomalle eli kuluttajan tosiasialliseen käyttöön myönnetylle luoton määrälle.
Kuluttajansuojalain 3 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan elinkeinonharjoittaja ei saa käyttää kulutushyödykkeitä tarjotessaan sopimusehtoa, jota kulutushyödykkeen hinta ja muut asiaan vaikuttavat seikat huomioon ottaen on pidettävä kuluttajien kannalta kohtuuttomana. Kuluttajansuojalain 3 luvulla on saatettu voimaan kohtuuttomista sopimusehdoista annetun direktiivin (93/13/ETY) säännökset. Direktiivin 5 artiklan mukaan sopimuksen ehdot on aina laadittava selkeästi ja ymmärrettävästi.
Kuluttajansuojalain 3 luvun 1 §:n nojalla voidaan puuttua myös asiattomasti muotoiltuihin tai erehdyttävällä tavalla kuluttajille esiteltyihin ehtoihin. Euroopan komission tiedonantoasiakirjan (2019/C 323/04) mukaan komissio ja Euroopan unionin tuomioistuin ovat yksittäisen ehdon ymmärrettävyyden arvioinnissa korostaneet ehtojen sanamuodon selkeyttä ja käytetyn terminologian tarkkuutta, tarvittaessa myös muihin sopimusehtoihin nähden. Tässä yhteydessä on otettava huomioon niiden kuluttajien asema tai näkökulma, joita kyseiset ehdot koskevat. Tähän sisältyy myös kysymys siitä, onko kielenkäytön tyyli, jolla ehdot on laadittu, riittävän tuttua kuluttajille, joita nämä ehdot koskevat. Tuomioistuimen mukaan avoimuus ”edellyttää enemmänkin kuin vain sitä, että sopimusehdot ovat muodollisesti ja kieliopillisesti ymmärrettäviä”, ja tarkoittaa, että ”kuluttajien on voitava arvioida taloudelliset seuraukset, joita sopimusehdosta tai sopimuksesta aiheutuu”. (2019/C 323/04, kohta 3.3.1)
Markkinaoikeuden ratkaisun MAO 31/04 perusteluiden mukaan sopimusehdot, joissa kuluttajan maksuvelvollisuutta korkojen ja muiden maksujen osalta ei ole riittävän selkeästi ja yksiselitteisesti esitetty, ovat kuluttajan kannalta kohtuuttomia ja siten kuluttajansuojalain 3 luvun 1 §:n vastaisia.
Yhtiön sopimusehdot oli muotoiltu siten, että kuluttajalla ei ollut varmuutta siitä, tarkoitettiinko luottotilin pääomasaldolla ja luottotilin saldolla samaa asiaa, koska luottotilin saldon määritelmä esitettiin käsitteen ”luottotilin pääomasaldo” välittömässä yhteydessä avaamatta kuitenkaan nimenomaisesti luottotilin pääomasaldon käsitettä. Lisäksi luottotilin saldon määritelmä esitettiin vain luoton korkoa koskevan ehdon välittömässä yhteydessä, eikä käsite esiintynyt missään muualla sopimusehdoissa. Tällöin jäi epäselväksi, mille summalle korkoa laskettiin ja kuinka paljon korkokustannuksia voi tulla maksettavaksi.
Luotosta perittävän koron määrä ja sen määräytymisen peruste ovat olennaisia tietoja, jotka kuluttaja tarvitsee päätöksensä tueksi tehdessään talouteensa liittyviä ratkaisuja. Luoton yleisistä sopimusehdoista ei selvinnyt kuluttajalle luotettavalla tavalla, mille määrälle luottokorkoa laskettiin, ja sopimusehdot olivat siten tältä osin epäselvät.
Blue Finance Suomi Oy muutti sopimusehtoja kuluttaja-asiamiehen edellyttämällä tavalla mutta ei antanut sitoumusta vastaisen toimintansa osalta.
Harhaanjohtavan markkinoinnin kiellon ja hyvän luotonantotavan noudattaminen
Kuluttaja-asiamies kiinnitti huomiota yhtiön verkkosivuston etusivulla olevaan tekstiin ”Lainanhoitomaksu 3,65 % p.a. • Aikavälillä 1.7. – 31.12.2020 tarjottava nimelliskorko on 9,9 % p.a. Tämän jälkeen luottosopimuksen mukainen nimelliskorko on 20 % p.a.”. Myös muualla sivustolla oli käytetty latinankielistä lyhennettä ”p.a.”.
Kuluttajansuojalain 7 luvun 13 §:n 1 momentin mukaan luotonantajan on luotonannossa meneteltävä vastuullisesti. 2 momentin 1 kohdan mukaan erityisesti edellytetään, että luotonantaja ei markkinoi luottoa siten, että markkinointi on omiaan selvästi heikentämään kuluttajan kykyä harkita luoton ottamista huolellisesti.
Hyvää luotonantotapaa koskeva säännös korostaa luotontarjoajien velvollisuutta toimia avoimesti ja rehellisesti sekä ottaa kuluttajan etu ja taloudellinen turvallisuus riittävässä määrin huomioon. Velvollisuus ulottuu luottosuhteen kaikkiin vaiheisiin markkinoinnista luottosopimuksen tekemiseen ja mahdollisten ongelmien selvittämiseen. Kyseessä on joustava normi, minkä vuoksi sen sisältöä ei ole katsottu tarkoituksenmukaiseksi määritellä yksityiskohtaisesti. Pykälän tulkinnassa voidaan kuitenkin hyödyntää kuluttajansuojalain 2 luvun säännöksiä ja niiden tulkinnasta muodostunutta oikeuskäytäntöä, sillä kuluttajansuojalain 7 luvun 13 §:n voidaan katsoa edellyttävän luottojen markkinoinnilta vähintään sitä, mitä markkinoinnilta edellytetään kuluttajansuojalain 2 luvussa. Toisin sanoen markkinointi, jota pidetään yleisten markkinointisäännösten vastaisena, on myös hyvän luotonantotavan vastaista. (HE 24/2010 vp, s. 33)
Kuluttajaluottojen markkinointia koskevan kuluttajansuojalain 7 luvun 13 §:n 2 momentin 1 kohdan perusteluiden mukaan hyvän luotonantoatavan vastaista on sellainen menettely, jossa markkinoinnilla olennaisesti heikennetään kuluttajan harkintakykyä silloin, kun tämä harkitsee luoton ottamista; luotolla on usein pitkäaikaisia ja taloudellisesti merkittäviä seuraamuksia kuluttajan taloudelle (HE 24/2010 vp, s. 33–34).
Kuluttajansuojalain 2 luvun 6 §:n mukaan sopimattomana markkinointina pidetään erityisesti harhaanjohtavien tietojen antamista, jos tiedot ovat omiaan johtamaan siihen, että kuluttaja tekee sellaisen ostopäätöksen tai muun sellaisen kulutushyödykkeeseen liittyvän päätöksen, jota hän ei ilman annettuja tietoja olisi tehnyt. Sopimattomuutta koskevan sääntelyn tarkoituksena on estää kuluttajan taloudelliseen päätöksentekoon vaikuttavien epäasiallisten menettelytapojen käyttäminen markkinoinnissa ja asiakassuhteessa (HE 32/2008 vp, s. 13).
Kuluttajansuojalain 2 luvun 6 §:n 3 momentissa on esimerkkiluettelo, jonka 3 kohdan mukaan totuudenvastaiset ja harhaanjohtavat tiedot voivat koskea erityisesti kulutushyödykkeen hintaa tai sen määräytymisen perusteita. Vaikka annettu tieto ei olisi totuudenvastaista, se voi esitystapansa vuoksi olla harhaanjohtavaa (HE 32/2008 vp, s. 6).
Kuluttajansuojalain 7 luvun yhtenä tavoitteena on luottojen markkinoinnin läpinäkyvyys erityisesti luoton koron osalta ja näin kuluttajan aseman parantaminen (HE 230/2018 vp, s. 1, 15, 17 ja 24).
Hyvää luotonantotapaa koskeva säännös kattaa kaikki epäasianmukaiset menettelytavat, ja se täydentää luottojen osalta kuluttajansuojalain 2 luvun säännöksiä markkinoinnista ja menettelystä asiakassuhteista ja kuluttajansuojalain 7 luvun muita säännöksiä (HE 24/2010 vp, s. 33).
Lyhenne ”p.a.” tulee latinankielisistä sanoista per annum, jotka voi suomentaa ”vuotta kohden”. Lyhenteen ei voitu katsoa olevan yleisesti tunnettu, eikä se esimerkiksi ollut Kotimaisten kielten keskuksen Kielitoimiston lyhenneluettelossa. Se seikka, että jokin lyhenne oli luettelossa, ei luonnollisestikaan merkinnyt, että kyseinen lyhenne olisi yleisesti tunnettu. Lyhenteen puuttuminen luettelosta kuitenkin viesti sen vähäisestä käytöstä tai tuntemattomuudesta. Yhtiö ei näin ollen voinut olettaa kuluttajan tuntevan lyhenteen merkitystä. Se ei myöskään voinut edellyttää, että kuluttaja yrityksen markkinointiviestin ymmärtääkseen etsisi aktiivisesti tiedon lyhenteen merkityksestä.
Niinpä koron määrä ja sen määräytymisperuste, joita koskevilta tiedoilta edellytetään läpinäkyvyyttä ja selkeyttä kuluttajan etujen turvaamiseksi, eivät olleet selkeästi ja helposti havaittavalla tavalla kuluttajan nähtävissä. Yhtiön markkinoinnissa oli näin ollen annettu kuluttajille harhaanjohtava kuva näiden kannalta olennaisista seikoista, eikä siinä ollut noudatettu velvollisuutta toimia avoimesti ja ottaa kuluttajan etu riittävässä määrin huomioon.
Blue Finance Suomi Oy luopui menettelystä mutta ei sitoutunut pidättymään siitä vastaisessa toiminnassaan.