Tiivistelmä
Kuluttaja-asiamiehen tietoon tuli Lowell Suomi Oy:n (jälj. Lowell) menettely, jossa se jatkaa saatavan oikeudellisessa perinnässä syntyneiden oikeudenkäyntikulujen perintää sen jälkeen, kun päävelka on lopullisesti vanhentunut. Kuluttaja-asiamies katsoi, että oikeudenkäyntikulut ovat velan liitännäiskustannuksia, jotka vanhentuvat päävelan vanhentuessa, eikä niiden perintää voi jatkaa päävelan vanhentumisen jälkeen. Kuluttaja-asiamies toi tulkintansa hyvän perintätavan vastaisesta menettelystä Lowellin tietoon ja on päättänyt käsittelyn.
Sovelletut säännökset
Laki saatavien perinnästä 4 §:n 1 ja 3 momentti, laki velan vanhentumisesta12 §:n 1 momentti ja 13 a §:n 1 momentti
Perustelut
Kuluttaja-asiamiehen tietoon tuli Lowellin menettely, jossa se jatkaa saatavan oikeudellisessa perinnässä syntyneiden oikeudenkäyntikulujen perintää sen jälkeen, kun päävelka on lopullisesti vanhentunut. Asiassa oli kyse siitä, ovatko oikeudenkäyntikulut vanhentumislaissa tarkoitettuja velan liitännäiskustannuksia, jotka vanhentuvat päävelan vanhentuessa.
Asiassa kysymystä tarkasteltiin vanhentumislain 13 a §:n mukaisen velan lopullisen vanhentumisen yhteydessä. Velka voi vanhentua myös jonkin muun vanhentumisajan kuin tämän lopullisen vanhentumisajan perusteella. Lisää velan vanhentumisesta verkkosivuillamme: https://www.kkv.fi/kuluttaja-asiat/perinta-ja-maksujarjestelyt/velan-vanhentuminen/
Sovellettavat säännökset:
Saatavien perinnästä annetun lain (513/1999, perintälain) 12 §:n nojalla perintälain säännösten noudattamista valvoo kuluttaja-asiamies silloin, kun perintä koskee kuluttajasaatavaa.
Perintälain 4 §:n 1 momentin mukaan perinnässä ei saa käyttää hyvän perintätavan vastaista tai muutoin velallisen kannalta sopimatonta menettelyä. Perinnässä on suhtauduttava vastuullisesti maksujärjestelyihin. Kuluttajan kannalta sopimattomasta tai hyvän tavan vastaisesta menettelystä säädetään lisäksi kuluttajansuojalain (38/1978) 2 luvussa ja luotonantajan velvollisuuksista kuluttajaa kohtaan maksuviivästystilanteissa kuluttajansuojalain 7 luvun 13 §:ssä.
Perintälain 4 §:n 3 momentin nojalla vanhentunutta tai muusta syystä lakannutta saatavaa ei saa periä.
Velan vanhentumisesta annetun lain (728/2003, vanhentumislain) 12 §:n 1 momentin mukaan ”[v]elasta suoritettava korko, viivästyskorko ja muut liitännäiskustannukset samoin kuin pääoman lyhennys ja muu osasuoritus vanhentuvat itsenäisesti. Jos kuitenkin velan pääoma vanhentuu, myös velkaan liittyvät korot ja muut liitännäiskustannukset vanhentuvat.”
Vanhentumislain 13 a §:n 1 momentin mukaan: ”[l]uonnollisen henkilön sopimukseen perustuva rahavelka vanhentuu viimeistään, kun 20 vuotta on kulunut velan erääntymisestä. Jos velkoja on luonnollinen henkilö, vanhentumisaika on 25 vuotta. Tässä tarkoitettua vanhentumisaikaa ei voida katkaista.”
Vanhentuneen velan perintä
Vanhentumislain 13 a §:n perusteella luonnollisen henkilön sopimukseen perustuva rahavelka vanhentuu viimeistään, kun 20 vuotta on kulunut velan erääntymisestä. Vanhentumislain 13 a §:n otsikon mukaisesti kyseisessä pykälässä tarkoitettua vanhentumista kutsutaan lopulliseksi vanhentumiseksi.
Perintälain 4 §:ssä säädetään hyvästä perintätavasta, jonka mukaan perinnässä ei saa käyttää hyvän perintätavan vastaista tai muutoin velallisen kannalta sopimatonta menettelyä. Hyvään perintätapaan kuuluu myös, että vanhentunutta tai muusta syystä lakannutta saatavaa ei saa periä (perintälain 4 §:n 3 momentti). Vanhentumislakia koskevassa hallituksen esityksessä HE 187/2002 vp, sivulla 31 on todettu: ”vanhentuneen velan perimiseen ja maksamiseen vaikuttavat saatavien perinnästä annetun lain (513/1999) hyvää perintätapaa koskevat säännökset. Vanhentunutta velkaa ei voida pitää saatavana, jonka perintä olisi hyvän perintätavan mukaista. Kun velallisella ei ole maksuvelvollisuutta, häneltä ei voida vaatia esimerkiksi perintäkulujen suorittamista. Hyvän perintätavan vastainen menettely voi johtaa vahingonkorvausvelvollisuuteen ja siihen, että vanhentuneen velan maksu on palautettava velalliselle.”
Velan liitännäiskustannusten määritelmä
Vanhentumislain 12 §:n mukaan velasta suoritettava korko, viivästyskorko ja muut liitännäiskustannukset vanhentuvat, kun velan pääoma vanhentuu. Vanhentumislain esitöissä liitännäiskustannukset erotetaan itsenäisistä velvoitteista, joiden vanhentuminen ei katkea sillä, että jonkin muun samasta perussuhteesta johtuvan velvoitteen vanhentuminen katkaistaan (HE 187/2002 vp s. 67).
Vanhentumislain esitöissä todetaan, että ”koron ja viivästyskoron lisäksi liitännäiskustannuksia ovat esimerkiksi erilaiset provisiot” (HE 187/2002 vp s. 67). Kuten esitöiden sanamuodosta ilmenee, erilaiset provisiot ovat vain yksi esimerkki liitännäiskustannuksista koron ja viivästyskoron lisäksi. Esitöissä esitetyn esimerkkilistauksen ei siis voida katsoa olevan tyhjentävä.
Korkein oikeus on ennakkopäätöksessä KKO 2012:19, kohdassa 7 todennut, ettei velvollisuus korvata perintäkulut ole päävelasta riippumaton itsenäinen velvoite. Lisäksi korkein oikeus on ennakkopäätöksessä KKO 2012:75, kohdassa 17 todennut, että poikkeuslupahakemuksen aiheuttamat kulut ja asian käsittelystä kuluttajariitalautakunnassa aiheutuneet kulut olivat liitännäiskuluja, joiden osalta erillistä toimenpidettä vanhentumisen katkaisemiseksi ei vaadita:
”Kuten vanhentumisen katkaisemista koskevan säännöksen esitöissä todetaan vahingon tai hyvityksen liitännäisvaatimuksia ei tarvitse vanhentumista katkaistaessa ilmoittaa. A:n sanotut vaatimukset ovat hinnanalennuksen ja siihen perustuvan vahingonkorvauksen selvittelystä aiheutuvia liitännäisiä kuluja, joiden osalta vanhentumisen katkaiseminen ei ole erikseen tarpeen.”
Esitöissä mainittujen koron, viivästyskoron ja erilaisten provisioiden lisäksi oikeuskäytännössä on siis todettu ainakin perintäkulut, poikkeuslupahakemuksen aiheuttamat kulut ja kuluttajariitalautakunnan käsittelyssä aiheutuneet kulut velan liitännäiskuluiksi.
Oikeuskirjallisuudessa viimeksi mainitun ratkaisun on katsottu vahvistavan sen, että liitännäiskuluilla tarkoitetaan vanhentumislaissa monenlaisia, päävelkaan liittyviä kustannuksia. (Linna, Tuula – Saarnilehto, Ari: Velan vanhentuminen (2016), s. 86) Oikeuskirjallisuudessa perimiskulut on mainittu yhtenä esimerkkinä velan liitännäiskustannuksista koron ohella. (Linna, Tuula – Saarnilehto, Ari: Velan vanhentuminen (2016), s. 97)
Takauksesta ja vierasvelkapanttauksesta annetun lain (361/1999, takauslaki) 4 §:n 1 momentin mukaan takaus katsotaan annetuksi velan pääomasta, jollei ole sovittu, että takaus koskee myös korkoa tai muita liitännäiskustannuksia. Takauslain esitöissä mainitaan muun muassa oikeudenkäynnin kustannukset, sopimussakot ja erilaiset maksut esimerkkeinä velan liitännäiskustannuksista (HE 189/1998 vp, s. 19 ja 34). Myös takausta koskevassa oikeuskirjallisuudessa takauksen kohteena olevan velan liitännäiskustannuksina mainitaan muun muassa oikeudenkäyntikulut, perintäkulut ja muut viivästysseuraamukset (Wuolijoki, Sakari: Pankkioikeus I (2022), s. 440–441 ja Aurejärvi, Erkki: Takaus (2001), s. 42–44).
Takauslaki ja vanhentumislaki liittyvät molemmat velkasuhteisiin. Takauslain takauksen kohteena oleva päävelka ja vanhentumislain velka ovat hyvin samoja määrittelyiltään ja sen suhteen, minkälaisia velvoitteita voi tulla kyseeseen. Vanhentumislain 1 §:n mukaan vanhentumislaissa velalla tarkoitetaan rahavelkaa sekä muita velvoitteita. Vanhentumislain esitöiden mukaan vanhentuminen koskee esimerkiksi rahavelkoja, tavaravelkoja ja palvelun tai työsuorituksen tekemistä (HE 187/2002 vp, s. 25). Takauslaissa päävelka tarkoittaa takauslain 2 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan sitä toisen henkilön velvoitetta, jonka takaaja on ottanut vastattavakseen velkojalle. Takauslain esitöiden mukaan taattava velvoite voi vaihdella tavanomaisesta rahavelasta urakkasopimuksen täyttämisvelvoitteeseen (HE 189/1998 vp, s. 17).
Kuluttaja-asiamies katsoi, että takauslakia ja sen esitöitä voidaan käyttää tulkinta-apuna arvioidessa sitä, mitkä kustannukset ovat velan liitännäiskustannuksia. Kuluttaja-asiamies katsoi siten, että myös vanhentumislain perusteella tapahtuvan vanhentumisen osalta velan liitännäiskustannuksiin kuuluvat perintä- ja oikeudenkäyntikulut, kuten takauksen kohdalla.
Korkein oikeus on ratkaisukäytännössään katsonut perintäkulut ja kuluttajariitalautakunnan käsittelystä aiheutuneet kulut velan liitännäisiksi kuluiksi. Kuluttaja-asiamies katsoi, että oikeudellisessa perinnässä syntyneet kulut eivät luonteeltaan eroa oikeudellista perintää edeltäneessä vapaaehtoisessa perinnässä syntyneistä perintäkuluista. Sekä vapaaehtoisen perinnän perintäkulut että oikeudellisen perinnän kulut (eli oikeudenkäyntikulut) syntyvät samasta syystä saatavan perinnästä velallisen sopimusrikkomuksen (maksuviivästyksen) johdosta. Lowell oli vastauksessaan kuluttaja-asiamiehen selvityspyyntöön todennut, että oikeudenkäyntikulut ovat korvausta oikeudenkäynnistä aiheutuneesta työstä ja kustannuksista. Kuluttaja-asiamies totesi, että myös perintäkulut ovat korvausta velkojalle perinnästä aiheutuneista kuluista, kuten perintälain 10 §:n 1 momentissa säädetään, eli oikeudenkäyntikulut ovat tältäkin osin samankaltaisia korvauksia kuin perintäkulut.
Lowell oli lisäksi vastauksessaan kuluttaja-asiamiehen selvityspyyntöön todennut viitaten lainan liitännäiskulujen käsitteeseen verotuksessa, että liitännäiskulut vaikuttavat tarkoittavan korkojen lisäksi kuluja, jotka syntyvät oikeustoimen tekemisen yhteydessä ja joista sovitaan rahavelan myöntöhetkellä. Lowell oli todennut myös, että perintäkulut ja oikeudenkäyntikulut sitä vastoin syntyvät sopimuksen laiminlyönnin seurauksena kuten perintälaissa ja oikeudenkäymiskaaressa säädetään. Kuluttaja-asiamies totesi, että vanhentumislain esitöissä esimerkkinä liitännäiskustannuksista mainitaan nimenomaisesti viivästyskorko (HE 187/2002 vp, s. 67). Viivästyskorko on perintäkulujen ja oikeudenkäyntikulujen lailla seurausta sopimusrikkomuksesta, eli velallisen maksuviivästyksestä. Viivästyskoron maksuvelvollisuus ja määrä perustuu korkolakiin (633/1982). Perintäkulujen ja oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuden tapaan viivästyskoron maksuvelvollisuus perustuu siis lakiin. Pelkästään sillä perusteella, että perintäkulut ja oikeudenkäyntikulut syntyvät sopimuksen laiminlyönnin seurauksena kuten perintälaissa ja oikeudenkäymiskaaressa säädetään ei voida todeta, että ne eivät olisi velan liitännäiskustannuksia. Päinvastoin voidaan katsoa, että koska viivästyskorko, perintäkulut ja oikeudenkäyntikulut ovat seurausta sopimusrikkomuksesta, liittyvät ne sellaisella tavalla sopimukseen ja sen asettaman velvoitteen täyttämiseen tai täyttämisen laiminlyöntiin, että ne voidaan katsoa velvoitteen liitännäiskustannuksiksi.
Lopullinen vanhentuminen ja oikeudellisen perinnän kulujen perintä
Vanhentumislain 13 a §:n, eli lopullisen vanhentumisen, säätämisen tarkoituksena oli estää pitkäkestoinen ulosotto (HE 83/2014 vp, s. 24–25). Tämän tavoitteen kanssa sopusoinnussa ei ole tulkinta, jonka perusteella jo lopullisesti vanhentuneen velan oikeudellisesta perinnästä aiheutuneita kuluja voitaisiin velan lopullisesta vanhentumisesta huolimatta edelleen periä sen takia, että velkoja tai perintätoimeksiannon saaja on lähellä lopullisen vanhentumisajan päättymistä vienyt velkomusasian tuomioistuimen käsiteltäväksi saadakseen ulosottoperusteen. Kuten vanhentumislain esitöissäkin todetaan, velallinen ei voi itse vaikuttaa siihen, hakeeko velkoja ulosottoperusteen eikä myöskään ulosottoperusteen hakemisen ajankohtaan (HE 83/2014 vp, s. 24–25). Kuluttaja-asiamies katsoi, että tämä ei kuitenkaan saisi aiheuttaa sitä, että velallisen velkojen perintä jatkuu kohtuuttoman pitkään, erityisesti koska tässä tilanteessa perintä jatkuisi ainoastaan päävelkaan nähden liitännäisten oikeudenkäyntikulujen osalta päävelan ollessa jo lopullisesti vanhentunut.
Kuluttaja-asiamies katsoi, että oikeudenkäyntikulut ovat vanhentumislain 12 §:n mukaisia päävelan liitännäiskustannuksia, jotka vanhentuvat päävelan vanhentuessa. Koska oikeudenkäyntikulut ovat liitännäiskustannuksia ja vanhentuvat päävelan mukana, ei niiden perintää voi jatkaa sen jälkeen, kun päävelka on lopullisesti vanhentunut vanhentumislain 13 a §:n perusteella.
Kuluttaja-asiamies toi Lowellin tietoon, että Lowellin menettelyä, jossa se jatkaa pääsaatavan oikeudellisessa perinnässä syntyneiden oikeudenkäyntikulujen vapaaehtoista perintää pääsaatavan lopullisen vanhentumisen jälkeen, on pidettävä perinnästä annetun lain 4 §:n 3 momentin ja täten hyvän perintätavan vastaisena. Kuluttaja-asiamies päätti käsittelyn.